Valokuva, taide – taidevalokuvaus?

”Jänö” (Frans Mäyrä, 24.2.2020)

Ystävä kutsui pohtimaan, mikä tekee valokuvasta taidetta. En sen enempää seikkaile tässä taideteorian alueelle, mutta koetan vastata kuvaparilla. Molemmat ovat eilisen iltapäivän “kamerakävelyltä”: jänön kuvasin ensin, erään naapurin puutarhassa, marjapensaan alta mietiskelemässä. Toisessa kuvassa olen kuvannut teleobjektiivilla ojanpenkalla olevia ruohoja ja sammaleita – makuuasennosta, jotta sain tämän (oudon/uhkaavan) leudon helmikuun matalalta paistavan iltapäiväauringon valon muotoiluominaisuuden ja lyhyen syväterävyyden hyödynnettyä. Molempia oli ilo kuvata – ne siis tuottivat itse luomisprosessillaan iloa ja tyydytystä.

”Tutkimaton tie 3” (Frans Mäyrä, 24.2.2020)

Painotukset olivat kuitenkin hieman erilaiset. Toisen kohdalla oli ennen kaikkea mukava kohdata arka villieläin ja onnistua teknisesti saamaan suht terävä kuva siitä; pensaiden välistä siilautuva valaistus ja sommittelu ovat tietysti iso osa kuvaa, mutta tässä otoksessa ei juuri ole mitään erityisen kokeilevaa – sen estetiikassa dokumentoiva funktio on keskiössä. Sen sijaan tuon ojanpenkan kuvan kohdalla syttyi hieman enemmän nimenomaan oivalluksen iloa. Valokuva taidemuotona on aina tietyn hetken ja olosuhteiden luoma jälki käytetyssä välineessä (filmissä, valokuvapaperissa, digitaalisella kuvasensorilla), ja sen luovat mahdollisuudet elävät kiinnostavassa jännitteessä toisaalta itse kohteen ja olosuhteiden tarjoaman tilanteen, näkymän – ja toisaalta valokuvaajan luovan panoksen kuten kuvakulman, sommittelun, rajauksen, syväterävyyden, valitun sävyjen ja värien maailman kaltaisten tekijöiden välillä. Likaiseen ojaan makaamaan ryhtyminen ei olisi jotain mitä tavallisessa arjessa tekisin – eikä ojanpenkan kuivat ruohot ja hiekansekaiset sammaleet ole jotain mitä oikeastaan päivittäin pysähtyisi kohteena ihailemaan tai ihmettelemään. Kun siis siirryn itse dokumentaarisuudesta hieman taidevalokuvauksen suuntaan, siirrän painopistettä kuvassa oman luovan panokseni ja kohteelle itse antamani merkityksen puolelle.

Olen joskus miettinyt, että “taiteella” on itselleni aina kahtalainen luonne: toisaalta se on jotain kulttuurista ja jaettua, jolloin voidaan keskustella esimerkiksi taiteellisista arvoista ja arvottamisesta yhteisöllisesti muodostuvien kriteerien kautta. Mutta itselleni vähintään yhtä tärkeää on taiteen tekemiseen ja kokemiseen liittyvä yksityisen kokemisen ulottuvuus. Näillä kahdella on varmaan jotain kosketuskohtia, mutta ainakin omalla kohdallani melko usein jokin (esim. institutionaalisen taidekäsityksen näkökulmasta hyvinkin arkinen, vähäpätöinen tai mielenkiinnoton) asia onnistuu synnyttämään henkilökohtaisen taide-elämyksen. Tässä on vähän ehkä samaa henkeä kuin vaikkapa ITE (“Itse Tehty Elämä”) -tyyppisessä, kouluttamattomien taiteentekijöiden naivistisessa tai “arkitaiteellisessa” luovuudessa.

Tai, toisessa suunnassa, vaikkapa situationistisen taidekäsityksen vallankumousajattelussa: taide pitää irrottaa kapitalistisen yhteiskunnan tuoteajattelusta ja galleriataiteen kahleista, ja nähdä se ainutkertaisina elämyksinä, tapahtumina, kokemisen tapoina ja performansseina – jotka kuuluvat kaikille, kaikkialla, arjen esteettisyyden ja merkityksellisyyden elämistä syventävinä ulottuvuuksina.

Niinpä tuossa “makaan ojassa ja kuvaan epätarkkoja sammaleita auringon laskussa” -jutussa on itselleni merkittävänä juurikin itse performanssin ulottuvuus: että pistän itseäni edes hieman, tämän verran likoon, ja katson jotain pientä ja vähäpätöistä ilmiötä hieman eri silmälaseilla kuin rutinoidun arkikiireen keskellä. Toisaalta näin itse näissä sammalissa jotain hieman sadunomaista – ehkä hehkuva ruoho ja sammal ovat oikein tarkoin silmin katsottuna sittenkin suunnattomia asioita? Ehkä ne ovat osa loputonta ja ääretöntä metsää, luontoa, olemassaolon käsittämättömyyttä, jolle vain jokapäiväisessä elämässä yleensä on sokea?

Ja ehkä valokuvataiteen alueelle siirtyminen itselläni voisi merkitä juurikin tällaisia oivalluksia, tilaisuutta nähdä ja kokea toisin, syvemmin, kuin yleensä.

Mutta kyllä minä silti aion kuvata noita jänis- ja oravakuvia ihan tyytyväisenä myös, edelleenkin. Kun jotain asiaa tekee harrastuksena eikä vakavana ammattiprojektina, on helpottavaa juurikin että voi siirtyä rekisteristä toiseen ja leikitellä – välillä tehdä jotain pienimuotoista, tai täysin tavanomaista, käsityönomaista – välillä irrotella, tai tuottaa vaikka vitsejä jotka eivät avaudu välttämättä kenellekään muulle. Ja olla siihen tyytyväinen. 🙂

Author: frans

Professor of Information Studies and Interactive Media, esp. Digital Culture and Game Studies in the Tampere University, Finland.