valokuvaus – frans goes blog

Instax EVO Mini vs. Selphy CP1500

Käsittelen tässä jutussa Fujifilm Instax EVO Mini kameraa ja Canon Selphy CP1500 tulostinta. Tavallaan teen niistä hieman vertailuakin, vaikka kameran ja tulostimen vertaaminen toisiinsa voikin vaikuttaa ensi kuulemalta hieman oudolta.

Valokuvatulosteet Fujista (pieni) ja Canonista (iso).

Ennen kuin etenen alkua pidemmälle, täytyy kuitenkin katsoa hieman historiaan. Aloitin itse valokuvauksen erilaisilla halvoilla, muovisilla kameroilla 1970-luvulla, ja 1980-luvun alkupuolella sain hankittua ensimmäisen “oikean”, vaihdettavilla linsseillä varustetun järjestelmäfilmikameran. Muistan muovikameroiden lelumaisen olemuksen, liikkeessä kehitettyjen paperisten värikuvien värivirheet, epätarkkuudet, valovuodot, naarmut ja hauskasti poksahtelevien kertakäyttösalamoiden tuottamat räikeät valot ja varjot.

Koko vuosikymmenien valokuvausharrastuksen ajan olen tottunut pyrkimään kohti teknisesti parempilaatuista kuvaa. Valovoimaisemmat, terävämpään kuvanlaatuun kykenevät linssit ja kamerat ovat seuranneet toinen toistaan. Varsinkin digitaalisen kuvauksen aikakaudella kehitys on ollut hyvin nopeaa: ensimmäiset sumuiset “postimerkkikuvat” varhaisista 2000-luvun alun digipokkareista alkoivat korvautua yhä tarkempien kennojen ja korkealaatuisempien linssien tuottamilla, yksityiskohtaisilla ja sävykkäillä, värikylläisillä valokuvilla. Paremmat säätömahdollisuudet kehittyneissä kameroissa ja lukuisat linssivaihtoehdot tarkoittivat paitsi teknisten myös taiteellisten mahdollisuuksien laajenemista.

Polaroid SX-70 (By Thomas Backa from Turku, Finland – Polaroid SX-70, CC0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=45838053)

Polaroid-yhtiön 1970-luvun alkupuolelta lähtien hallitsemat pikakameroiden ja -filmien (instant camera) markkinat menivät itseltäni aikanaan täysin ohitse – meille ei koskaan hankittu tuollaista, kalliille erikoismateriaalille kuvaavaa laitetta. Vuoden 2010 tienoilla aloin kuitenkin huomata, että varhaisten älypuhelinten rajoittuneita kameroita oli alettu käyttää jäljittelemään 1970-luvun halpakameroiden ja pikakameroiden saturoitunutta ja suttuista estetiikkaa. Muistan kokeilleeni varhaisten valokuvasovellusten kuten Hipstamaticin ja Instagramin filttereitä, mutta en oikein saanut kiinni niiden ideasta. Halusin omien kuvieni olevan selkeitä, teräviä ja muutenkin optisesti mahdollisimman korkealaatuisia. Se, että valmiiksi heikkotasoisten matkapuhelinkameroiden tuottamia kuvatiedostoja edelleen manipuloitiin jäljittelemään halpojen filmikameroiden valotus- ja värivirheitä ei tuntunut järkevältä.

Nyt 2020-luvulla huomaan edelleen painiskelevani samojen esteettisten kysymysten parissa. Onko teknisesti edistynein kamera välttämättä aina automaattisesti “paras”? Onko jossain tilanteessa epätarkka tai muuten teknisesti “viallinen” valokuva kuitenkin mielekäs esteettinen valinta?

Vanhoista, filmiajalta jatkaneista japanilaisista kamera-alan yrityksistä Fujifilm on systemaattisimmin vaalinut filmikameroiden tyylistä käyttökokemusta ja kuvaestetiikkaa. Osana laajempaa liikehdintää nykyaikaisesta tehokkuusajattelusta irtautumiseksi, filmivalokuvauksen harrastus, vanhat kamerat ja linssit, sekä niitä jäljittelevät, “retroesteettiset” tuotteet ovat kasvattaneet viimeisen vuosikymmenen aikana selvästi suosiotaan. Itse olen kuvannut yli parikymmentä vuotta jo lähes yksinomaan Canonin kameroilla, mutta olen seurannut kiinnostuneena etenkin Fujifilmin X-sarjan kehitystä. Perinteiset fyysiset säätörullat valotuksen, aukon ja herkkyyden säätöihin on käytettävyyden kannalta järkevä ratkaisu, mitä toivoisi muidenkin valmistajien seuraavan. Perinteistä jykevältä näyttävää metallia ja mustaa maali- tai nahkapintaa ulkoasussaan yhdistelevät kamerat ovat myös kieltämättä tyylikkäitä.

Itse en ole koskaan ostanut Fujin digitaalikameraa, sillä Canonin enemmän työkalumainen lähestymistapa on sopinut paremmin omaan harrastukseeni. Se, miltä kamera näyttää, on kuitenkin toissijaista jos pääosin vaeltelee yksin sumuisilla järvenrannoilla tai ryteikköisissä metsissä. Kaunis, korun kaltainen kamera on ehkä enemmän omillaan tuomassa omistajalleen iloa kaupunkilomalla, perhejuhlissa tai vaikka uimarannalla – kuin luontokuvaajan piilokojussa.

Fujifilm Instax mini EVO. (Promokuva: copyright Fujifilm.)

Sain kuitenkin taannoin joululahjaksi Fujin Instax EVO Mini -kameran, ja olen opiskellut sen käyttöä ja perehtynyt hieman enemmän pikafilmi-tyyppiseen valokuvaestetiikkaan. EVO Mini ei ole puhdas pikakamera siinä mielessä, että se tuottaisi jokaisella laukaisuilla analogisen kopion fyysisenä paperikuvana. Fuji on Instax EVO -kameraperheessään yhdistänyt “filmisimulaatioihin” ja filttereihin keskittyvän kuvausestetiikan hybridikameraan, missä on sisäänrakennettuna kekseliäs digikameran ja instax-valokuvapaperille printtaavan tulostimen yhdistelmä. Kameran fyysisiä rullia voi siis käyttää halutun retroesteettisen vaikutelman säätämiseen, ja perinteinen “filminsiirtovipu” puolestaan tulostaa valitun digikuvan paperiversioksi. Syntyvä paperikuva on pienikokoinen (62 x 46 mm) ja melko epätarkka (max. 1600 x 600 kuvapistettä – älypuhelinsovelluksesta tulostettuna vain 800 x 600 pistettä).

Instax EVO -kameraa on kuitenkin hauska käsitellä ja syntyvät pienet fyysiset paperikuvat ovat etenkin sopivassa sosiaalisessa tilanteessa mainioita. Valokuvatekniikka ei ole tärkeintä, jos halutaan vain vangita hetken tunnelma ja saada kouriintuntuva muisto, jonka voi antaa vaikkapa juhlien osallistujalle heti mukaan.

Teknisesti “huono” kuva on myös tietynlainen ajatustesti valokuvaharrastajalle: mikä tässä harrastuksessa lopulta on tärkeintä – kuvien ottamisen prosessi ja tapahtuma, hetken kokeminen ja tunnelma, vaiko tekninen lopputulos? Tällaiset kysymykset ovat koko ajan keskeisempiä, kun digitaalisten kuvien editoinnin ja muokkaamisen mahdollisuudet ovat nousseet ehkä yhtä tärkeiksi – tai valokuvalajityypistä riippuen jopa tärkeämmäksi – kuin puhtaasti valoilla, varjoilla ja sommittelulla luotava “raakakuva”. Myös tekoälytekniikat haastavat valokuvaajaa: jos tietokoneohjelma synnyttää ehkä jo teknisesti loistokkaampia ja näyttävämpiä lopputuloksia kuin mihin edistynyt harrastaja tai kenties ammattilainenkaan pystyy – ja muutamassa sekunnissa – niin ehkä “valokuvan aura” (sen ainutkertaisuuden ja läsnäolon tuntu, tässä siis Walter Benjaminia mukaillen) on lopulta merkittävässä suhteessa myös erilaisiin epätäydellisyyksiin ja nopeassa hetkessä elämisestä kertoviin jälkiin itse kuvassakin? Näyttää että osa valokuvaharrastajista on esimerkiksi suorastaan kyllästynyt viettämään yhä enemmän aikaa tietokoneen kuvanmuokkausohjelmien äärellä, ja on sen takia siirtynyt analogiseen tai hybridityyppiseen pikakameraan.

Itse en ole ehkä (vielä ainakaan) valmis täysin hylkäämään teknisesti edistyneitä järjestelmäkameroita ja kuvien jälkikäsittelyyn panostamista. Mutta on mukava että tällainen, selkeästi erilainen kamera on tarjolla vaihtoehtona. Käytännössä Instax Mini -kameran käyttömahdollisuudet ovat kuitenkin hyvin rajattuja, ja omasta mielestäni selkeämmin hupikäytön ja sosiaalisten tilanteiden ohjelmanumeron puolella. Edellisessä blogikirjoituksessani (linkki) mietin vanhempien, digitaalisten kompaktien kameroiden (esimerkkinä omat Sony RX100 taskudigikamera ja Canon EOS M50 -järjestelmäkamera linsseineen) kiinnostavia mahdollisuuksia kevyesti mukana kulkevina, mutta silti laadukkaina valokuvausvälineinä.

Canon Selphy CP1500 värisublimaatiotulostin.

Raskaan ammattitason järjestelmäkameran ja linssin ainoa vaihtoehto ei ole Instax tai Polaroid-tyylin pikakuvaus, vaan nopeampia ja keveämpään kuvankäsittelyyn nojaavia “pokkarikuvakulttuureja” voi niitäkin olla monia erilaisia. Yksi mielenkiintoinen apuväline tässä suunnassa avautuu pienestä “kymppikuvatulostimesta”, jollainen itselläni on ollut Canon Selphy CP1500. Tässäkään tulosteen resoluutio ei ole kovin korkea (300 x 300 dpi resoluutio – siis joka tapauksessa huomattavasti Fujia suurempi kuvapistemäärä), mutta käytössä on värisublimaatio-tulostus, missä lämpösiirtotekniikalla päällystetään jokainen tulostettava kuva neljällä eri kerroksella (kolme perusväriä, CMY, sekä kiiltävä suojapinnoite). Canon lupaa arkistokelpoisten kuvien säilyttävän värinsä 100 vuotta, mikä tietysti kuulostaa hyvältä. Tulostimen tuottamat kuvat ovat laadukkaita ja soveltuvat ammattikuvaajallekin vaikkapa muotokuvasession nopeiden “pinnakkaisten” tuottamiseen.

Itse olen kokenut että mahdollisuus kuvata erilaisilla kameroilla kulloiseenkin tilanteen sopivalla tavalla on järkevää ja hauskaa. On hienoa kun voi tuottaa joko suoraan kamerasta editoimattomia tai “filttereillä” tehostettuja kuvia, tai luoda kuvia älypuhelimella, tai toiseen tarkoitukseen pitkällä ammattilinssillä, toisinaan makrolinssillä ja järjestelmäkameralla, toisinaan pokkarikameralla, älypuhelimen kameralla, ja sitten muokata niitä tarpeen mukaan joko tietokoneella tai puhelimen sovelluksella. Ja on hyvin näppärää jos kaikki nämä erilaiset kuvat on mahdollista halutessaan myös joko jakaa eri verkkosivuistoille, sosiaaliseen mediaan tai blogiin, tai vaikka tuottaa niistä se pienempi tai isompi paperituloste. Kaikki tämä tukee ideaa että valokuvaus on hyvin monimuotoinen ja joustava taidemuoto, harraste, sekä käsityötaidon ja itseilmaisun kanava.

Valokuvaus on monta

Chris Niccolls julkaisi hiljattain “rakkauskirjeen” vanhalle Panasonic GM5 -kameralle (linkki). Monet hänen esiin nostamistaan seikoista – pieni koko, yksinkertaisuus, riittävän hyvä kuvanlaatu ja käytettävyys – ovat sellaisia jotka voisin liittää myös pariin omaan kameraani, kuten kuvan Sony RX100 (2012) ja Canon EOS M50 -malliin (2018). Ja kuten Chris, en ottaisi näitä kameroita lintukuvausretken kalustoksi. Valokuvaus voi kuitenkin olla monia asioita, eikä huippuluokan nopeus, kuvanvakautus tai pikselimäärä ole kaikissa tilanteissa olennaisinta.

Näin kesällä on ilo liikkua kevyen kamera-linssiyhdistelmän kanssa, syventyä maisemiin, katuvalokuvaukseen tai tutkimaan pienten yksityiskohtien makro-maailmaa. Kaikkiin näihin vanhempikin kamera taipuu oikein hyvin – ehkä jopa paremmin kuin uusi, tehokas ja hyvin kookas täyden kennon järjestelmäkamera ja sen jättimäinen, huippuvalovoimainen linssi.

Sonyn laadukas RX100 taskukamera on kokenut uuden polven valokuvaharrastajien keskuudessa eräänlaisen renessanssin (tai voidaan puhua kameraperheestä – Sony on julkaissut kaikkiaan seitsemän sukupolvea RX100-kameroita, uusin on vuodelta 2019). Kannattaa tehdä RX100-mallinimellä vaikka YouTube-haku. Ilmiössä lienee yhteyksiä yleisempään teknologian retro-nostalgiaan, sekä erityisesti valokuvauksen yksinkertaisuutta, spontaanisuutta ja pelkistettyä luonnetta painottavaan, viimeisimmän teknologian vastareaktioon, joka on vahvistunut viime vuosina. Analogisten filmikameroiden harrastus on kasvattanut suosiotaan jo aiemmin, mutta nyt myös yli vuosikymmenen ikäiset digipokkarit ovat myös “muodissa”.

RX100:n ytimessä on taskukameralle kunnianhimoinen, tuuman CMOS Exmor-kamerakenno, jonka resoluutio on 20,2 megapikseliä. RX100 mahdollistaa myös aidon RAW-kuvauksen ja vanhaksi taskukameraksi siinä on sangen hyvä kuvanlaatu. Silti itse huomaan että tämä kamera jää nopeissa arjen kuvaustilanteissa pahiten älypuhelimen kameran varjoon: vaikka käyttämäni iPhone 15 Pro Max -puhelimen linssit ja kenno eivät fyysisesti pärjää Sonyn Exmor-kennon ja Carl Zeiss Vario-Sonnar T* -zoomlinssin (f/1.8-f/4.9, 28–100 mm täyskennovastaavuus) ominaisuuksille, pystyy nykyaikainen älypuhelin pitkälti ylittämään fyysiset rajoitukset tehokkaan laskennallisen kuvankäsittelyn keinoin. iPhonen iso ja kirkas OLED- kosketusnäyttö on myös käytettävyyden kannalta aivan toisesta maailmasta kuin Sonyssä käytetty pieni ja nykystandardeilla suhteellisen himmeä LCD-näyttö (RX100-kamerassa ei ole erillistä optista etsintä). Käytän kuitenkin Sonyä edelleen säännöllisesti etenkin mustavalkokuvaukseen; kameran pieni koko ja “tulitikkuaskiluokan” näyttö tuntuvat sopivan siihen maailmaan parhaiten. Seuraavana tuossa suunnassa on sitten pieniä fyysisiä paperikuvia tuottava, mutta myös hybridikamerana toimiva Fujifilm Instax Mini Evo, josta voisin joskus kirjoittaa enemmänkin.

Canon M50 on itselläni paljon enemmän arkikäytössä, ja siihen on keskeisenä syynä että kyseessä on kompakti, vaihdettavalla linssillä varustettu peilitön järjestelmäkamera. Itselläni on viisi vuosien varrella hankittua, Canonin alkuperäistä M-sarjan linssiä (plus tukku adapterilla toimivia vanhoja EF-sarjalaisia, plus kolmansien osapuolten linssejä): EF-M 15-45mm f/3.5-6.3 STM IS (kittilinssi), EF-M 22mm f/2 STM, EF-M 28mm f/3.5 Macro IS STM, EF-M 32mm f/1.4 STM, ja EF-M 55-200mm f/4.5-6.3 IS STM (kannattaa muuten huomata, että M50 on APS-C-kennokoon kamera, ja tulkita nuo aukot ja polttovälit suhteessa siihen). Kolmansien osapuolten linsseistä kannattanee mainita ainakin manuaalitarkenteinen Laowa “CA-Dreamer” 65mm f/2.8 2x Ultra Macro APO (linkki Ken Rockwellin artikkeliin). Tämä ultra-makro kuitenkin tarvitsee käytännössä aina lisävaloa, salamatekniikkaa ja mieluiten myös jämäkkää makrokuvauskiskoa, jolla pinoamiseen (focus stacking) tarvittavat kuvat voidaan kohdistaa millintarkasti eri syvyyksille. Yleensä minulle riittää EF-M 28mm f/3.5 Macro IS STM, missä on myös pieni, rengastyyppinen lisävalo sisäänrakennettuna linssin kärkeen.

Se, missä myös tämä kompakti järjestelmäkamera edelleen häviää älypuhelimella kuvaamiselle, on kuvien muokkaamisen, siirtämisen ja julkaisemisen vaivattomuus. M50 on periaatteessa mahdollista kytkeä langattomasti älypuhelimeen ja siirtää kuvat sitä kautta muokattavaksi ja eteenpäin, mutta olen kokenut tuon langattoman yhdistämisen (ja Canonin Camera Connect -mobiilisovelluksen) niin hitaaksi ja epäluotettavaksi, että yleensä odotan suosiolla että pääsen kotiin ja siirrän kaikki kuvat kerralla muistikortin lukijan avulla tietokoneelle jatkokäsittelyyn.

Chris Niccolls vetoaa videonsa lopussa kameravalmistajiin, että nämä alkaisivat uudelleen tuottaa Panasonic GM5:n tyyppisiä, laadukkaita ja valokuvaukseen suunniteltuja kompakteja järjestelmäkameroita, mielellään modernilla tekniikalla päivitettyinä. Itse lisäisin hänen toivelistaansa ennen kaikkea paljon nykyistä nopeaman ja luotettavamman langattoman kuvien siirron. Hienoa olisi tietysti, jos kamerassa itsessään olisi (mobiili)käyttöjärjestelmä joka tukisi julkaisemista suosituimpiin tiedostonjako-, valokuvaus- ja sosiaalisen median palveluihin. Mutta jo se, että kamera kykenisi aidosti “yhden napin tekniikalla” siirtämään kuvat älypuhelimeen auttaisi paljon. Mutta vanhojen kameroiden hitaudesta ja kömpelyydestä huolimatta aion itse edelleen jatkaa ainakin näiden parin kompaktikameran käyttöä. Esimerkiksi Canon M50:n laadukkaat ja kevyet linssit tarjoavat sellaista kuvanlaatua, mihin älypuhelimen laskennalliset tekniikat eivät edelleenkään taivu. Sony RX100 puolestaan tuo itselleni etenkin mustavalkokuvaukseen sellaisen konkreettisen, perinteiseen kameratyöskentelyyn liittyvän näppituntuman, mitä älypuhelimen virtuaalinappien hipelöinti ei vain korvaa.

Kuvankäsittelyä: esimerkkinä närhikuva

Kohtaaminen: närhi metsäpolun varresta.

Juhannuspäivä on tänä vuonna sadepäivä, eli voi hyvin editoida kuvan tai pari.

Kuuluisa luontokuvaaja Ansel Adams aikoinaan kehitti mustavalkokuvaukseen lisävalotuksiin ja varjostuksiin nojaavaa pimiötekniikkaa (ns. ‘dodge and burn‘-tekniikoita). Kuvankäsittelyohjelmat ovat digitaalisen ajan valokuvaajan pimiö.

Alla olevan närhikuvan käsittelyssä käytin kahta eri ohjelmaa (DxO PureRAW 5 & Adobe Lightroom), ensimmäistä ISO 20 000 -arvolla kuvatun “digitaalisen negatiivin” (CR3/Canon R5Mk2 formaatti) muuntamiseen vähemmän “kohinaa” sisältäväksi DNG-negatiivitiedostoksi. Tätä puolestaan editoin Lightroomissa, aluksi tasapainottaen kuvan valoisuutta ja väriarvoja, sitten lisäten hieman terävyyttä kuvan pääkohteeseen (lintu) ja vähentäen sitä tausta- ja reuna-alueita.

Lopuksi mietin vielä rajausta ja yleisön katseen kohdentamista valotus- ja sommitteluteknisesti. Päädyin asetelmaan, missä korostetaan närhen katseen suuntaa pimeästä metsästä valoa kohti, ja tein erilaisia tummennuksia kuva-alassa vasemmalle ja alas, ja oikealle ylänurkkaan hain puolestaan pehmeyttä ja kuultavaa korostusvaloa.

Päätyökalu tässä vaiheessa oli maskaus, eli eri rajaamalla kerrallaan käsittelyyn eri osa-alueita pystyin kohdentamaan kuvankäsittelyn muokkausta tarkemmin kuin koko kuvaa kerralla käsittelemällä. Lopullisessa kuvassa on seitsemän eri maskia, suurin osa käsityönä asemoituja ja säädettyjä, ja osa toisiinsa kytkettyjä (intersect mask).

Photoshop tarjoaisi periaatteessa vielä tarkempia säätömahdollisuuksia tasot (layers) -työkalulla, mutta itse koen Lightoomin käytön itselleni nopeammaksi ja luontevammaksi. Laitan vertailukohdaksi myös (lähes) muokkaamattoman “originaalin”, eli sellaisen CR3>DNG>JPG-konversion, missä muokkauksia on tehty mahdollisimman vähän. Käytin nyt tämän kuvan käsittelyyn noin 20-30 minuuttia (ja tämän tekstin kirjoittamiseen vähän lisää aikaa); vähänkään pidemmältä kuvausretkeltä voi helposti syntyä jopa 10 000 digitaalista kuvatiedostoa, joten kuvankäsittelyvaiheeseen kuuluu valikointi hyvin olennaisena osana työnkulkua.

Yksittäisen ruudun editointi voisi myös aina jatkua loputtomiin, mutta jossain on osattava tyytyä lopputulokseen.

“Närhi”. – Photography by Frans Mäyrä, Finland.

"Muokkaamaton närhi", eli edellisen kuvan (lähes) originaaliversio. — “Muokkaamaton närhi”. – Photography by Frans Mäyrä, Finland.

“Erään harrastuksen kehityskaarta”

Kävin sadepäivän hupina vanhoja valokuvia lävitse, ja oli jännä havaita jo tiettyä kehityskaarta omassa luonto- ja lintukuvauksessa. Katsoin että 2019 kuvasin vielä lähinnä maisemia, perheen matkakuvia ja jonkin verran esimerkiksi hyönteisiä makrokuvina, sekä jonkin verran “taidekuvatyyppisesti” mustavalkokuvia. Esimerkiksi DiGRA 2019 Kioton konferenssin yhteydessä historiallisissa japanilaisissa palatseissa, puistoissa ja vanhan kaupunkin kujilla otetuista kuvista osa näyttää edelleen ihan tyylikkäiltä. Käyttössä oli ensimmäinen peilitön järjestelmäkamerani, kompakti Canon EOS M50 ja siinä muutamia M-sarjan prime- ja zoom-linssejä, joiden lisäksi olin kuvannut vanhemmalla Tamronin telezoomilla, sovittimen avulla.

Vuonna 2020 luontokuvaus alkoi tulla entistä keskeisempään rooliin. Joululahjaksi hommattu Sigman 150-600 mm telezoom alkoi olla aktiivisemmin lintukuvaus- ja hyönteiskuvauskäytössä, mutta raskasta ja hitaasti tarkentavaa linssiä oli vähän kömpelö pyöritellä nopeissa tilanteissa. Olin loppuvuodesta kuitenkin saanut esimerkiksi ensimmäiset kuvani nopeasti kuusen suojissa hyppivästä hippiäisestä, minkä muistan olleen suuren ilon aiheen. Loppuvuodesta 2020 lintukuvaaminen alkaa muuttua systemaattisemmaksi, ja käyn erilaisissa paikoissa kokeilemassa kuvaamista esimerkiksi aamunkoitossa, ja iltavalossa, auringonlaskun aikaan.

Vuosi 2021 toi koronan ja masentavan maailmantilanteen keskellä luonnossa liikkuminen ja valokuvausharrastus toimi henkireikänä – johon aktiivinen keskittyminen lintukuvaukseen toi roimasti lisähaastetta ja tavoitteellisuutta. Järjestän jokaisen järjestelmäkameran kanssa tehdyn kuvausretken kuvat arkistossa omaan kansioonsa, ja kun aiempina vuosina näitä kansioita on ollut noin 150-200 kuvauspäivältä, olin vuodelta 2021 tallentanut 437 kuvausretken tai -tilanteen kuvatiedostoja eri kansioihinsa. Vaikka ihan joka päivä ei oltu ulkona kuvaamassa, niin melkein – ja useilta päiviltä oli pari kuvasarjaa, toinen aamulta ja toinen illalta. Heinäkuun alussa 2021 tein myös (itselleni) ison investoinnin ja ostin Canonin uuden peilittömän “lippulaivakameran”, EOS R5:n. Kuvatiedostojen koko, tarkkuus, kennon dynamiikka (kyky tallentaa sekä tummia että vaaleita sävyjä) että tarkennus- ja kuvausnopeus nousivat periaatteessa aivan uudelle tasolle. Valitettavasti rahat eivät kuitenkaan riittäneet uuteen linssiin, joten jatkoin kuvaamista Sigman 150-600mm:llä, joka uuteen kameraankin liitettynä välillä tarkensi kohteeseen, usein ei. Sitkeä yrittäminen alkoi kuitenkin tuottaa tulosta, ja varsinkin lajikirjo vuoden 2021 aikana laajeni huimasti. Heinäkuussa 2021 sarvipöllö lenteli iltaisin matalalentoa auringonlaskun jälkeen Iidesjärven taimistolla, ja totesin, että vaikka sain jonkinlaisia kuvia, että taidot ja optiikan rahkeet loppuivat liikkuvan linnun yökuvauksessa kesken. Opiskelin lisää, kirjasin kaikki kuvaamani lajit omaan taulukkoonsa, ja hankin sekä lintuoppaita että luontovalokuvausta käsittelevää kirjallisuutta. Loppuvuodesta taulukossa oli 135 eri kuvattua lintulajia, monet itselleni tässä vaiheessa täysin uusia tuttavuuksia. Elämään oli tullut uutta sisältöä.

Vuonna 2022 kuvasin myös paljon, mutta en enää aivan samalla tahdilla (328 eri kuvausretkeä/kansiota). Vuodessa oli monenlaisia huippukohtia sekä lintu-, luonto- että valokuvaharrastuksen kannalta. Suunnittelin kuvaustilanteita paremmin ja sain aiempaa paljon näyttävämpiä kuvia esimerkiksi ohi lentävistä merikotkista. Elokuussa 2022 oli suuri punajalkahaukkojen vaellus, ja hitaammallakin linssillä sai tarkkoja kuvia sähköjohdoilla päivystävistä nuorista haukoista. Näiden haukkojen perässä tuli ajettua autolla Vesilahdelle, harvinaisia kattohaikaroita kävin kuvaamassa muistaakseni Hämeenkyrössä, ja suoranaista harvinaisuuksien perässä ryntäilyä alkoi olla vuoden aikana yhä enemmän. Muistan kuinka ajelin kovaa kyytiä pikkuteitä kuvaamaan jossain Sastamalassa maaliskuussa havaittua harvinaista mustapäätaskua. Vuoden lopussa aiempaa tarkempi havaintotaulukkoni sisälsi 155 eri kuvattua lintulajia. Olin myös saanut sen verran säästettyä, että ostin Canonin L-sarjan parhaan telezoom-linssin, RF 100-500 mm:n, jolla pieniin ja nopeisiin kohteisiin tarkentaminen muuttui paljon entistä helpommaksi. En kuitenkaan ollut aivan tyytyväinen harrastuksen kehityssuuntaan: harvinaisuuksien perässä kaahaaminen ja suurissa kuvaajajoukoissa päivystäminen alkoi tuntua väärältä. Muuramessa joulukuussa havaittu (ja lopulta nääntynyt) tunturipöllö herätti myös monenlaisia ajatuksia, vaikka itse en tätä kaunista ja harvinaista, arktista petolintua käynytkään kuvaamassa. Linnun menehtyminenhän ei lopulta, tutkimuksen mukaan ollut bongareiden ja kuvaajien syytä (lintu oli pahasti nälkiintynyt ja sillä oli loisia), mutta varsinkin bongarityylinen “pinnojen” kerääminen alkoi tuntua itselleni väärältä tieltä.

Vuonna 2023 olen kuvannut ehkä suunnilleen samaan tahtiin kuin edellisenä vuonna, mutta olen jättänyt tietoisesti useampia lähiseuduillakin bongattuja harvinaisuuksia väliin. Mielellään suuntaan jonnekin missä on hiljaista ja missä voi joko kohdata spontaanisti jotain yllättävää, tai vain kävellä metsissä, peltojen tai vesistöjen varsilla nauttien luonnosta. Jotain aiempaa kunnianhimoisempia luontokuvausvirityksiä olen vuoden aikana kokeillut – hommasin naamiopuvun ja päivystin pöllöreviirillä kesäillassa (sarvipöllö ei tuolloin näyttäytynyt). Jotain kauniita kuvia on syntynyt niin, että on systemaattisesti suunnitellut kuvaustilanteen, sijoittunut valon ja kohteen kannalta optimaaliseen paikkaan ja esimerkiksi maannut vesistön rannassa tyylikästä matalaa kuvauskulmaa varten. Päätin kuitenkin tämän vuoden aikana, että en lähde tavoittelemaan “ammattilaistason” luonto- tai lintukuvausta. Kyse on pääosin ajankäytöstä: intohimoinen ja kunnianhimoinen harrastaja voi panostaa huippukuvaan paljon enemmän kuin mihin itse olen valmis. Myös seuraava askel valokuvauslaitteistossa olisi selvästi jo siellä noin 10 000 euron hintaluokassa (pelkkä linssi), mikä ei itselleni tunnu mielekkäältä investoinnilta. Ykköstavoitteena on tällä hetkellä pitää luonto- ja lintukuvaus ilon puolella – kuvata vähemmän tavoitteellisesti ja systemaattisesti, ja nauttia luonnosta sekä jostain onnistumisista mitä lintuhavaintojen ja luontokuvauksen taiteellisenkin puolen osalta aina aika ajoin kohdalle sattuu. Mutta ilman sen suurempaa stressiä, toivottavasti ainakaan.

Ohessa on diaesitys-tyyppinen video tämän kesän omista kuvasuosikeista – varoituksena, että tässä on ryöstökäytetty Vivaldin “Neljää vuodenaikaa (Kesä)” (kaksi kertaa!) ja klippi kestää yli 7 minuuttia. Mutta: jos etenkin lintukuvat kiinnostavat, niin olkaa hyvät!

PS. Tuli edellistä kirjoittaessa lopussa sen verran kiire, että jäi kommentoimatta DiGRA 2023 Sevillan konferenssin yhteydessä saamani tilaisuus nähdä vilauksia eteläisen Euroopan lintumaailmasta paikallisessa kaupunkipuistossa. Tämä on ollut epäilemättä yksi tähänastisen harrastuksen huippukohdista – mutta samalla on pistänyt miettimään eksoottisten lintujen elämysarvoa, vs. esimerkiksi kuvaustaitojen kehittymisestä tai luonnontuntemuksen lisääntymisestä kumpuavaa mielihyvää. Toisaalta on jäänyt sellainen tunne, että jos vain jokin suht’ järkevä matkakuvio luontokuvaukseenkin liittyen on mahdollista järjestellä, niin sellaiseen mielellään tarttuisin myös tulevaisuudessa. Toisaalta suihkukoneella lentely jonnekin Panaman lintuparatiiseihin ei taida ainakaan tällä hetkellä olla minua varten (useammastakin syystä). Mutta: katsotaan minne maailma ja kamera vie! Viime viikkoina olen kyllä löytänyt itseni esimerkiksi Pohtiolammen sääksikeskuksen tornista kuvauskojusta, että toisaalta pötköttelemästä hirvikärpäsiä kuhisevalla sammaleella, syyssoidinta vihelteleviä pyykukkoja tiirailemassa. Parin tunnin kuvausretken voi näemmä useimpina päivinä aika kivuttomasti mahduttaa muun elämän keskelle – mutta neljän tunnin rupeama ilman ennakoivia järjestelyjä alkaa jo tuottaa muillekin ihmisille ongelmia päiväjärjestykseen.

Valokuva, taide – taidevalokuvaus?

Ystävä kutsui pohtimaan, mikä tekee valokuvasta taidetta. En sen enempää seikkaile tässä taideteorian alueelle, mutta koetan vastata kuvaparilla. Molemmat ovat eilisen iltapäivän “kamerakävelyltä”: jänön kuvasin ensin, erään naapurin puutarhassa, marjapensaan alta mietiskelemässä. Toisessa kuvassa olen kuvannut teleobjektiivilla ojanpenkalla olevia ruohoja ja sammaleita – makuuasennosta, jotta sain tämän (oudon/uhkaavan) leudon helmikuun matalalta paistavan iltapäiväauringon valon muotoiluominaisuuden ja lyhyen syväterävyyden hyödynnettyä. Molempia oli ilo kuvata – ne siis tuottivat itse luomisprosessillaan iloa ja tyydytystä.

”Tutkimaton tie 3” (*Frans Mäyrä, 24.2.2020*)

Painotukset olivat kuitenkin hieman erilaiset. Toisen kohdalla oli ennen kaikkea mukava kohdata arka villieläin ja onnistua teknisesti saamaan suht terävä kuva siitä; pensaiden välistä siilautuva valaistus ja sommittelu ovat tietysti iso osa kuvaa, mutta tässä otoksessa ei juuri ole mitään erityisen kokeilevaa – sen estetiikassa dokumentoiva funktio on keskiössä. Sen sijaan tuon ojanpenkan kuvan kohdalla syttyi hieman enemmän nimenomaan oivalluksen iloa. Valokuva taidemuotona on aina tietyn hetken ja olosuhteiden luoma jälki käytetyssä välineessä (filmissä, valokuvapaperissa, digitaalisella kuvasensorilla), ja sen luovat mahdollisuudet elävät kiinnostavassa jännitteessä toisaalta itse kohteen ja olosuhteiden tarjoaman tilanteen, näkymän – ja toisaalta valokuvaajan luovan panoksen kuten kuvakulman, sommittelun, rajauksen, syväterävyyden, valitun sävyjen ja värien maailman kaltaisten tekijöiden välillä. Likaiseen ojaan makaamaan ryhtyminen ei olisi jotain mitä tavallisessa arjessa tekisin – eikä ojanpenkan kuivat ruohot ja hiekansekaiset sammaleet ole jotain mitä oikeastaan päivittäin pysähtyisi kohteena ihailemaan tai ihmettelemään. Kun siis siirryn itse dokumentaarisuudesta hieman taidevalokuvauksen suuntaan, siirrän painopistettä kuvassa oman luovan panokseni ja kohteelle itse antamani merkityksen puolelle.

Olen joskus miettinyt, että “taiteella” on itselleni aina kahtalainen luonne: toisaalta se on jotain kulttuurista ja jaettua, jolloin voidaan keskustella esimerkiksi taiteellisista arvoista ja arvottamisesta yhteisöllisesti muodostuvien kriteerien kautta. Mutta itselleni vähintään yhtä tärkeää on taiteen tekemiseen ja kokemiseen liittyvä yksityisen kokemisen ulottuvuus. Näillä kahdella on varmaan jotain kosketuskohtia, mutta ainakin omalla kohdallani melko usein jokin (esim. institutionaalisen taidekäsityksen näkökulmasta hyvinkin arkinen, vähäpätöinen tai mielenkiinnoton) asia onnistuu synnyttämään henkilökohtaisen taide-elämyksen. Tässä on vähän ehkä samaa henkeä kuin vaikkapa ITE (“Itse Tehty Elämä”) -tyyppisessä, kouluttamattomien taiteentekijöiden naivistisessa tai “arkitaiteellisessa” luovuudessa.

Tai, toisessa suunnassa, vaikkapa situationistisen taidekäsityksen vallankumousajattelussa: taide pitää irrottaa kapitalistisen yhteiskunnan tuoteajattelusta ja galleriataiteen kahleista, ja nähdä se ainutkertaisina elämyksinä, tapahtumina, kokemisen tapoina ja performansseina – jotka kuuluvat kaikille, kaikkialla, arjen esteettisyyden ja merkityksellisyyden elämistä syventävinä ulottuvuuksina.

Niinpä tuossa “makaan ojassa ja kuvaan epätarkkoja sammaleita auringon laskussa” -jutussa on itselleni merkittävänä juurikin itse performanssin ulottuvuus: että pistän itseäni edes hieman, tämän verran likoon, ja katson jotain pientä ja vähäpätöistä ilmiötä hieman eri silmälaseilla kuin rutinoidun arkikiireen keskellä. Toisaalta näin itse näissä sammalissa jotain hieman sadunomaista – ehkä hehkuva ruoho ja sammal ovat oikein tarkoin silmin katsottuna sittenkin suunnattomia asioita? Ehkä ne ovat osa loputonta ja ääretöntä metsää, luontoa, olemassaolon käsittämättömyyttä, jolle vain jokapäiväisessä elämässä yleensä on sokea?

Ja ehkä valokuvataiteen alueelle siirtyminen itselläni voisi merkitä juurikin tällaisia oivalluksia, tilaisuutta nähdä ja kokea toisin, syvemmin, kuin yleensä.

Mutta kyllä minä silti aion kuvata noita jänis- ja oravakuvia ihan tyytyväisenä myös, edelleenkin. Kun jotain asiaa tekee harrastuksena eikä vakavana ammattiprojektina, on helpottavaa juurikin että voi siirtyä rekisteristä toiseen ja leikitellä – välillä tehdä jotain pienimuotoista, tai täysin tavanomaista, käsityönomaista – välillä irrotella, tai tuottaa vaikka vitsejä jotka eivät avaudu välttämättä kenellekään muulle. Ja olla siihen tyytyväinen. 🙂