Pelillinen ja leikillinen kulttuuri

SKR Pirkanmaan rahasto, vuosijuhla 10.5.2019
Juhlapuhe, Frans Mäyrä

Mitä leikki on?

Googlen haku vastaa: leikki on lapsen työtä.

Toisaalta, ja ehkä mielenkiintoisemmin, hakuikkunaan täydentyy myös: ”Leikki on totta”, ja: ”Leikki on tutkimisen korkein muoto”. Nämä toisaalta Albert Einsteiniin, toisaalta leikkikasvatukseen viittaavat ilmaukset kertovat leikin suosiosta ja iäti säilyvistä, laajoista merkityksistä. Leikki liitetään arkiajattelussa erityisesti lapsiin, ja leikkikenttineen sekä leikkivälineineen leikin kulttuurinen paikka on erityisesti lasten luona. Lapselle leikki on totta – tai, lapsille leikin erityinen todellisuus on tuttua. Leikin asemaa laajemmin kulttuurin ja yhteiskunnan piirissä voi olla haastavampaa tunnistaa, mutta se ei merkitse sitä, että esimerkiksi aikuisten leikki olisi vähämerkityksellisempää.

”Ei tänne leikkimään olla tultu!”

Leikin arvostamisen vastapoolina kulttuurissa vaikuttavat leikkikielteiset näkemykset. Työ ja leikki asettuvat vastakohdiksi, ja aikuisuutta määrittää kasvu ulos leikki-iästä ja leikillisyydestä. Kypsää aikuisuutta on vakavuus, määrätietoisuus ja tavoiterationaalinen, tehokas toiminta. Tosin tutkijat ovat tuoneet esiin kuinka jopa ankarimman puritaanisen, työkeskeisen kulttuurin piiristä on aina ollut tunnistettavissa myös leikillisyyden, luovuuden ja hauskanpidon muotoja ja hetkiä. Kulttuurin pohjavirettä ovat kuitenkin yleensä verrattain hitaasti muuttuvat arvot, normit ja merkitykset. Länsimaisessa kulttuurielämässä hyödytön leikillisyys on liitetty synnillisyyteen, kun sen sijaan kurinalainen ja kieltäymykseen perustuva, lähes askeettinen työnteko on sävyttynyt eettisesti ja uskonnollisestikin aikuisen kansalaisen hyväksi ja oikeaksi elämänasenteeksi.

Perinteistä suomalaista kulttuuria usein luonnehditaan stereotyyppisin termein sangen jäyhäksi, jopa ilottomaksi. Onneksi meille on säilynyt runsaasti vastakkaista todistusaineistoa. Suosittelen kaikille perehtymistä esimerkiksi Kalevalaseuran vuosikirjaan 61: Pelit ja leikit.

Tämä vuonna 1981 julkaistu, kansanrunousarkiston johtajan Pekka Laaksosen toimittama antologia valottaa suomalaisen kansankulttuurin pelillistä ja leikillistä puolta. Niin säilyneet kirjalliset leikki- ja pelikuvaukset, kuin rikas kuvallinen aineistokin tarjoavat välähdyksiä niihin moniin eri tapoihin, joilla leikillisyys eri muodoissaan oli punoutunut osaksi niin aikuisten kuin lastenkin elämää – myös suomalaisten heimojen kansankulttuurissa. Piiritanssit ja rinkileikit, arvoitukset ja sanaleikit, laululeikit, perinteiset urheilumuodot ja voimannäytöt, ennustaminen ja vedonlyönti, vitsit ja kepposet, nuket, kaarnaveneet, pikkuautot, pallot ja kuulat – vaikuttaa siltä, että menneiden vuosisatojen ihmisten energiaa ja kekseliäisyyttä on riittänyt runsaasti pelkän hengissä selviämisen yli ja ulkopuolelle.

Leikki kulttuurin kulmakivenä

Nykyaikaisen peli- ja leikkikulttuuritutkimuksen uranuurtaja, hollantilainen kulttuurihistorioitsija Johan Huizinga esitti vuonna 1938 valmistuneessa Leikkivä ihminen (Homo Ludens) -teoksessaan että kaikessa kulttuurissa on syvälle ulottuva leikkielementti. Taide ja urheilu, teatteri ja uskonnolliset rituaalit ovat Huizingan tulkinnan mukaan leikki-impulssin läpitunkemia, itsetarkoituksellisia ja tietynlaisiin (usein implisiittisiin) sopimuksiin ja sääntöihin pohjaavia ilmiöitä. Peli ja leikki nostetaan erilleen arkisen puurtamisen ja ravinnonhankkimisen todellisuudesta, omaksi ”taikapiirin” tapaan rajatuksi vaihtoehtoiseksi maailmakseen. Pelissä tai leikissä vallitsevat toiset pelisäännöt kuin arkitodellisuudessa. Huizinga väitti, että leikki on ei-vakavaa toimintaa, mutta monet hänen esimerkkinsä osoittivat, että vaikkapa oikeuden istuntoa tai tiettyjä sotanäyttämön rituaalisia muotoja on myöskin mahdollista analysoida leikin tai pelin termein. Ja tällainen ”leikki” voi olla, ja usein onkin, kuoleman vakavaa. On myös esimerkiksi urheilulajeja, joissa toistuvasti tapahtuu jopa kuolemaan johtavia onnettomuuksia. Ne ovat kuitenkin asettuneet kulttuurin osaksi, ja tällaista ”leikkiä omalla hengellä” siis sallitaan.

Amerikkalainen leikkitutkija Brian Sutton-Smith kirjoitti leikin ristiriitaisesta monimielisyydestä, ambiguiteetista. Leikki ja peli voivat olla harmitonta ja rentouttavaa hauskanpitoa, tai äärimmäisen keskittynyttä ja kuolemanvakavaa kamppailua. Kilpailullinen peli voi pönkittää ryhmäidentiteettiä ja ylläpitää raja-aitoja vaikkapa eri kansallisuuksien välillä – ja yhteistoiminnallinen, luova leikki ja peli puolestaan voivat purkaa stressiä ja rohkaista kokeilemaan. Sutton-Smith kuvaa kuinka kulttuurien historiassa pelit ja leikit on puhe- ja ajattelutavoissa liitetty niin yhteisön suuntaa määrääviin kohtalon voimiin, valtapeleihin, sekä yksilön kasvuun ja kehitykseen – kuin toisaalta täysin naurettavaan turhuuteen. Nykypäivän digitaalisten pelien ja leikkien tutkijat ovat samaan tapaan tunnistaneet kuinka peleissä kukoistavat luovuus, energia ja huimat taidonnäytteet; mutta toisaalta digitaalinen pelaaminen voi olla pakonomaista, ilotonta ja jopa sisältää henkiseksi väkivallaksi asti yltyvää kiusantekoa.

Tietoyhteiskunta – vai peliyhteiskunta?

Elämme nykyään yhteiskunnassa, jota – hyvässä ja pahassa – sävyttävät digitaaliset informaatio- ja viestintäteknologiat. Tälle yhteiskunnalle annettiin erityisesti 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa erilaisia teknologiakeskeisiä nimityksiä: tietoyhteiskunta, informaatioyhteiskunta, verkostoyhteiskunta. Vähitellen huomio on alkanut kääntyä teknologisesta murroksesta niihin sisällöllisiin ja merkityksellisiin muutoksiin, mitä ihmisten välisissä suhteissa, olemisen ja tietämisen muodoissa on tapahtumassa. Innostuksen jälkeen ovat esiin nousseet kriittiset ja pessimistiset äänenpainot. On siirrytty totuuden jälkeiseen aikaan, missä sosiaalisen median kuplat eristävät ihmisiä toisistaan sekä rohkaisevat vihaa ja tietämättömyyttä levittäviä joukkoliikkeitä. Globaali ympäristökatastrofi uhkaa, mutta eripuran ja valheiden kylvämisellä pakollisia toimia kehityksen suunnan muuttamiseksi jatkuvasti jarrutetaan ja pysäytetään. Vaihtoehtoiset ja optimistiset näkemykset yhteiskunnan tulevaisuudesta ovat harvassa.

Yksi tällainen optimistinen visio viime vuosilta on ajatus siirtymisestä pelilliseen kulttuuriin ja leikilliseen yhteiskuntaan. Tämän ajattelun kehittelijät ovat pelisuunnittelijoita, tutkijoita, taiteilijoita ja harrastajia, jotka ovat kiinnittäneet huomiota niihin myönteisiin mahdollisuuksiin ja voimavaroihin, joita pelillinen ja leikillinen käänne kulttuurissa voisi tuoda mukanaan. Yksi huomio kytkeytyy pelaamisen ja leikkimisen levittäytymiseen: pelejä alkaa olla lähes kaikkialla, ja lähes kaikki pelaavat ja leikkivät. Oman Pelaajabarometri-tutkimuksemme mukaan vähintään kerran kuukaudessa jotain peliä pelaa noin 88 prosenttia suomalaisista. Kun antropologian ja kansatieteen kartoittamat perinteiset pelimuodot voidaan ryhmitellä esimerkiksi onnen- ja taitopelien perusryhmiin, tai ulko-, piha-, kortti- tai lautapelaamisen tyyppisiin klassisiin muotoihin, on digitaalisen teknologian vapauttama pelillisyys kokenut valtaisan kehitysharppauksen. Perustavasti erilaisia pelimuotoja on laskentatavoista riippuen jo kymmeniä, tai satoja, julkaistuja pelejä satoja tuhansia. Suosituimpien pelien virtuaalimaailmoissa on eräiden laskelmien mukaan vietetty yhteensä jo kymmeniä miljardeja tunteja peliaikaa. Kaikki tämä jättää jälkensä: toimintamallit, kyvyt ja valmiudet muuttuvat, neurologisella tasolla tapahtuu muutosta, ihmisten vuorovaikutus ja päivittäinen toimintaympäristö muuttuvat.

Kohti pelillistyvää yhteiskuntaa

Amerikkalainen pelisuunnittelija ja -tutkija Eric Zimmerman on kirjoittanut ”Leikillisen vuosisadan manifestin” (Manifesto for a Ludic Century, 2013). Siinä hän kiinnittää huomiota itseilmaisun, vuorovaikutuksen ja kulttuurin muodoissa tapahtuvaan muutokseen. Hän nostaa esimerkkeinä esiin verkossa reaaliaikaisena liikkuvan kuvan, suurien data-aineistojen ja ohjelmoitavien toiminnallisuuksien kasvavan roolin kirjoitetun sanan ja klassisten teosmuotojen aiemmin hallitsemilla kulttuurin ja yhteiskunnan foorumeilla. ”Elämme systeemien, järjestelmien todellisuudessa”, Zimmerman julistaa. Pelit ovat dynaamisia järjestelmiä, ja monipuolinen ”pelilukutaitoisuus” (Ludic Literacy) on tehokas tapa oppia ymmärtämään monimutkaisten järjestelmien toimintaa. On eri asia vaikkapa lukea hiilen kiertokulusta, kuin osallistua pelilliseen simulaatioon, missä jokainen oma teko aiheuttaa välittömästi koettavia vaikutuksia ja muutoksia ilmakehässä ja luonnon tasapainossa.

Mutta pelilukutaito ei itsessään riitä. Meidän täytyy myös omaksua kirjoitustaidon uusi ulottuvuus: valmiudet suunnitella, muokata ja luoda pelillisiä järjestelmiä itse, ja yhdessä toisten kanssa. Monipuolinen pelianalyyttinen ja kriittiseen pelisuunnitteluun pohjautuva ymmärrys ja tietotaito voivat olla tehokas tapa kohdata ongelmia, kehittää ratkaisumalleja ja muuttaa todellisuutta. Tai kuten toinen pelitutkija-suunnittelija Jane McGonigal on julistanut: todellisuus on rikki – mutta käsittelemällä epäreilua, tehotonta tai tuhoon matkaavaa yhteiskunnallista todellisuutta viallisena pelinä, pystymme aiempaa tehokkaammin tunnistamaan ja muuttamaan sitä hallitsevia, vinoutuneita pelisääntöjä ja toiminnan logiikkoja.

Leikillisen kulttuurin ja pelillisen yhteiskunnan kasvatti on toimelias: hän ei jää kuuntelemaan auktoriteetteja, pänttäämään manuaaleja, vaan hän kokeilee itse. Hyvässä ja pahassa.

Leikki, taide ja kulttuuri

Leikillistyvää kulttuuria halkovat omanlaisensa, perustavat jännitteet. Kuten Sutton-Smith kirjoitti, leikkiä leimaa ambiguiteetti. Jos esimerkiksi palaa tarkastelemaan 1900-luvun modernin ja avantgardistisen taide-elämän leikkielementtejä, tavoittaa helposti vaikkapa dadan, surrealismin ja situationismin kokeilevat traditiot.

Dadaistiset kollaasitekniikat pyrkivät vapauttamaan mielikuvituksen luovia, vapaan assosiatiivisia potentiaaleja silppuamalla ja satunnaisesti yhdistelemällä. Samalla haastettiin auktoriteetteja, kumottiin konventioita ja tehtiin vallankumousta, ainakin ajatuksen tasolla. Dadan perimmäinen anti ja merkitys ei ehkä kuitenkaan kanna kovin kauas, ainakaan jokaisen ihmisen kohdalla. Anarkistinen leikki lakkaa, kun ei enää ole mitään raja-aitoja kaadettavana tai tabuja rikottavana.

Surrealistit myös leikittelivät satunnaisuutta hyödyntävillä ja kollektiivisilla taiteen tekemisen mekanismeilla. Esimerkiksi ketjukirjeen tapaan toteutettavat, ihmisruumiin ja taiteen konventioita haastavat exquisite corpse -kokeilut tai vaikkapa räjähdyksestä tai roiskeesta lähtevä luomistyö eivät ole kaukana nykypäivän algoritmeja ja koneoppimista hyödyntävistä taidesuuntauksista.

Situationistien perintöä tähän päivään voi puolestaan halutessaan seurata vaikkapa Pokémon GO -paikkatietopeliin asti.

Guy Debord ja kumppanit pyrkivät 1950-luvun lopulla taistelemaan kapitalistisen, kuvien ja spektaakkelin yhteiskunnan vieraannuttavia kehityskulkuja vastaan muun muassa ”psykogeografisen tutkimuksen” keinoin. Kaduilla satunnaisesti tai mielivaltaisten sääntöjen mukaan tapahtuva ”ajelehtiminen” (la dérive) tuotti yllättäviä kohtaamisia ja vaihtoehtoista ymmärrystä ihmisten, tilojen ja paikkojen vuorovaikutuksesta. Pokémon GO -peli on omien tutkimustemme mukaan kyennyt monien pelaajien kohdalla samaan tapaan rohkaisemaan peliä pelaavien ihmisten satunnaisia kohtaamisia toistensa, ja arkisen, lähes näkymättömäksi muuttuneen ympäristönsä kanssa.

Leikillisyys ja elämän voimavarat

Leikillinen ja pelillinen kulttuuri ei välttämättä rajaudu arjessamme vain viihteellisten pelien tai avantgardistisen taiteen piiriin. Kyse on laajimmin ymmärrettynä kehityskulusta, missä uudenlaisten pelien asettuminen kulttuurin ilmaisukieleen on yksi ulottuvuus, osallistuvuus, kokeilevuus ja erilaiset pelaamisen muodot toinen. Kulttuurin sisältöjen ja toimintamallien lisäksi kannattaa huomioida kuitenkin myös yleensä näkymättömiin jäävät muutokset arvopohjassa ja ajattelumalleissa. Ehkä leikillisyys, luovuus ja kokeilevuus olisi kaikkialle levittäytyvän pelillisyyden myötä saamassa hieman enemmän hyväksyntää – jopa arvostusta – osakseen? Oma lukunsa on sitten se, missä määrin pelillisyys ja leikillisyys oikeasti pystyvät muuttamaan esimerkiksi yhteiskunnan valtarakenteita, ansaintalogiikkaa, tai ihmisten kykyä sopeutua ja hyväksyä erilaisuutta.

Yksilön ja arjen tasolla persoonallisuuteen liittyvät piirteet ovat tässä suhteessa kiinnittäneet tutkijoiden huomiota. Eräiden määritelmien mukaan leikillisyys persoonallisuuden piirteenä tarkoittaa taipumusta osallistua leikillisiin ja pelillisiin toimintoihin, ja lisäksi kykyä kehystää erilaiset arjessa kohdatut ilmiöt tai tehtävät humoristisella ja luovalla otteella.

Erityisesti vastoinkäymisten ja kovien aikojen kohdalla tämä ulottuvuus leikillisyyttä on kullan arvoinen. Leikillisten taidemuotojen tai pelisuunnittelun mestarien lisäksi kannattaakin nostaa esiin ne kaikki tavalliset ihmiset, jotka jaksavat ylläpitää iloa ja luovuutta päivittäisen elämän pohjavireenä. Leikillisyyden harjoittamisen myötä kehittyy resilienssi – psyykkinen palautumiskyky, sisäinen voima ja taittumattoman sitkeä elämänilo.

Kaunista kevättä ja leikillisempää tulevaisuutta kaikille!

(Juhlapuheen teksti on aiemmin julkaistu Suomen kulttuurirahaston sivuilla: https://skr.fi/serve/pi-juhlapuhe-2019
Puheen kuvituskuvat: Creative Commons - Flickr.com, Wikipedia.)

Microblogging

Diablo3.
My updates about e.g. Diablo3, or Pokémon GO, will go into https://frans.game.blog/.

I decided to experiment with microblogging, and set up three new sites: https://frans.photo.blog/https://frans.tech.blog/ and https://frans.game.blog/. All these “dot-blog” subdomains are now offered free by WordPress.com (see: https://en.blog.wordpress.com/2018/11/28/announcing-free-dotblog-subdomains/). The idea is to post my photos, game and tech updates into these sites, for fast updates and for better organisation, than in a “general” blog site, and also to avoid spamming those in social media, who are not interested in these topics. Feel free to subscribe – or, set up your own blog.

Zombies and the Shared Sensorium

I have studied immersive phenomena over the years, and still am fascinated by what Finnish language so aptly catches with the idiom “Muissa maailmoissa” (literally: “in other worlds” – my dictionary suggests as an English translation “away with the fairies”, but I am not sure about that).

There is a growing concern with the effects of digital technologies, social media, and with games and smartphones in particular, as they appear to be capable of transporting increasing numbers of people into other worlds. It is unnerving to be living surrounded by zombies, we are told: people who stare into other realities, and do not respond to our words, need for eye contact or physical touch. Zombies are everywhere: sitting in cafeterias and shopping centres, sometimes slowly walking, with their eyes focused in gleaming screens, or listening some invisible sounds. Zombies have left their bodies here, in our material world, but their minds and mental focus has left this world, and is instead transported somewhere else.

The problem with the capacity to construct mental models and living the life as semiotic life-forms has always included somewhat troublesome existential polyphony – or, as Bakhtin wrote, it is impossible for the self to completely coincide with itself. We are inaccessible to ourselves, as much as we are to others. Our technologies have not historically remedied this condition. The storytelling technologies made our universes polyphonic with myths and mythical beings; our electronic communication technologies made our mental ecosystems polyphonic with channels, windows, and (non-material) rooms; and our computing technologies made our distributed cognition polyphonic with polyphonic memory and intelligence that does not coincide with our person, even when designed to be personalized.

Of course, we need science fiction for our redemption, like it has always been. There are multiple storyworlds with predictive power that forecast the coming of shared sensorium: seeing what you see, with your eyes, hearing your hearings. We’ll inevitably also ask: how about memory, cognition, emotion – cannot we also remember your remembering, and feel your thinking? Perhaps. Yet, the effect will no doubt fail to remedy our condition, once more. There can be interesting variations of mise-en-abyme: shared embeddedness into each other’s feeds, layers, windows and whispers. Yet, all that sharing can still contain only moments of clear togetherness, or desolate loneliness. But the polyphony of it all will be again an order of magnitude more complex than the previous polyphonies we have inhabited.

Professorial Fellow (tutkijaprofessori), starting in August

img_8012I was happy to note the news today that I had been selected as the Professorial Fellow (tutkijaprofessori) into the Institute for Advanced Social Research (IASR) in the research collegium of the University of Tampere. This will be for a fixed term of one year, and I will also remain in the role of director of Centre of Excellence in Game Culture Studies. But my job description will change for the coming academic year, so that I will leave most (the idea is: ALL) teaching and administration, and just focus on doing research for one year.

I have done long days in the service of multiple departments, schools and faculties, since 2006 in the administrative roles of Deputy Director, and then as the Vice Dean, so after those 12 years, it feels great to be able to clean the calendar a bit, expand the horizons, and just focus on actual research work for a full year.

My research plan for this year is titled “Empowerment and exclusion – Meaning and agency in contemporary game cultures”, and you can also go and read about all the other new collegium research fellows (in Finnish) from here: http://www.uta.fi/ajankohtaista/uutinen/uudet-kollegiumtutkijat-valittiin-0.

Talking in A MAZE summit, Berlin

I will be speaking in April 26th about the “Potentials of multidisciplinary collaboration in the study of future game and play forms” in A MAZE, Clash of Realities collaborative seminar: Academic and Artistic Research on Digital Games summit. For the full program, see this link.

Workshop in Singapore

I will spend the next week visiting Singapore, where Vivian Chen, from Wee Kim Wee School of Communication and Information in Nanyang Technological University has put together an interesting international seminar focused on games and play, particularly from the perspective of eSports phenomena. Together with several esteemed colleagues, I also will give a talk there; mine is titled “Evolution and Tensions in Gaming Communities”.

Since I have not found the full program online, I will share the most recent draft that I have, below Continue reading “Workshop in Singapore”

Tools for Trade

Lenovo X1 Yoga (2nd gen) in tablet mode
Lenovo X1 Yoga (2nd gen) in tablet mode.

The key research infrastructures these days include e.g. access to online publication databases, and ability to communicate with your colleagues (including such prosaic things as email, file sharing and real-time chat). While an astrophysicist relies on satellite data and a physicist to a particle accelerator, for example, in research and humanities and human sciences is less reliant on expensive technical infrastructures. Understanding how to do an interview, design a reliable survey, or being able to carefully read, analyse and interpret human texts and expressions is often enough.

Said that, there are tools that are useful for researchers of many kinds and fields. Solid reference database system is one (I use Zotero). In everyday meetings and in the field, note taking is one of the key skills and practices. While most of us carry our trusty laptops everywhere, one can do with a lightweight device, such as iPad Pro. There are nice keyboard covers and precise active pens available for today’s tablet computers. When I type more, I usually pick up my trusty Logitech K810 (I have several of those). But Lenovo Yoga 510 that I have at home has also that kind of keyboard that I love: snappy and precise, but light of touch, and of low profile. It is also a two-in-one, convertible laptop, but a much better version from same company is X1 Yoga (2nd generation). That one is equipped with a built-in active pen, while being also flexible and powerful enough so that it can run both utility software, and contemporary games and VR applications – at least when linked with an eGPU system. For that, I use Asus ROG XG Station 2, which connects to X1 Yoga with a Thunderbolt 3 cable, thereby plugging into the graphics power of NVIDIA GeForce GTX 1070. A system like this has the benefit that one can carry around a reasonably light and thin laptop computer, which scales up to workstation class capabilities when plugged in at the desk.

ROG XG Station 2 with Thunderbolt 3.
ROG XG Station 2 with Thunderbolt 3.

One of the most useful research tools is actually a capable smartphone. For example, with a good mobile camera one can take photos to make visual notes, photograph one’s handwritten notes, or shoot copies of projected presentation slides at seminars and conferences. When coupled with a fast 4G or Wi-Fi connection and automatic upload to a cloud service, the same photo notes almost immediately appear also the laptop computer, so that they can be attached to the right folder, or combined with typed observation notes and metadata. This is much faster than having a high-resolution video recording of the event; that kind of more robust documentation setups are necessary in certain experimental settings, focus group interview sessions, collaborative innovation workshops, etc., but in many occasions written notes and mobile phone photos are just enough. I personally use both iPhone (8 Plus) and Android systems (Samsung Galaxy Note 4 and S7).

Writing is one of they key things academics do, and writing software is a research tool category on its own. For active pen handwriting I use both Microsoft OneNote and Nebo by MyScript. Nebo is particularly good in real-time text recognition and automatic conversion of drawn shapes into vector graphics. I link a video by them below:

My main note database is at Evernote, while online collaborative writing and planning is mostly done in Google Docs/Drive, and consortium project file sharing is done either in Dropbox or in Office365.

Microsoft Word may be the gold standard of writing software in stand-alone documents, but their relative share has radically gone down in today’s distributed and collaborative work. And while MS Word might still have the best multi-lingual proofing tools, for example, the first draft might come from an online Google Document, and the final copy end up into WordPress, to be published in some research project blog or website, or in a peer-reviewed online academic publication, for example. The long, book length projects are best handled in dedicated writing environment such as Scrivener, but most collaborative book projects are best handled with a combination of different tools, combined with cloud based sharing and collaboration in services like Dropbox, Drive, or Office365.

If you have not collaborated in this kind of environment, have a look at tutorials, here is just a short video introduction by Google into sharing in Docs:

What are your favourite research and writing tools?

Game researcher positions: CoE GameCult

There are several games researcher positions open right now: the Academy of Finland has granted funding for the new Centre of Excellence in Game Culture Studies (CoE GameCult: 2018-2025 CoE Program), and there are currently 5 Postdoc or University Researcher (a senior researcher) positions available for application in the University of Tampere Game Research Lab (in UTA/COMS/TRIM). The total number of new researcher positions is larger, as there will be additional calls opening within the same CoE in the University of Jyväskylä and Turku/Pori Unit. There is general text of the call here:
https://coe-gamecult.org/
and link to the UTA recruitment system here:
https://uta.rekrytointi.com/paikat/?o=A_RJ&jgid=1&jid=1062.

DiGRA 2018 CFP: The Game is the Message

The Game is the Message
http://digra2018.com

July 25-28, 2018

Campus Luigi Einaudi, Università di Torino, Turin, Italy
Lungo Dora Siena, 100 A, 10153 Turin, Italy

Conference chairs: Riccardo Fassone and Matteo Bittanti

Games have long since moved out of the toy drawer, but our understanding of them can still benefit from seeing them in a wider context of mediated meaning-making. DiGRA 2018 follows Marshall McLuhan, and sees games as extensions of ourselves. They recalibrate our senses and redefine our social relationships. The environments they create are more conspicuous than their content. They are revealing, both of our own desires and of the society within which we live. Their message is their effect. Games change us.

To explore this change, we invite scholars, artists and industry to engage in discussions over the following tracks:

– Platforms
Game platforms invite new textualities, new technologies and new networks of power relations. Game structures, their integration with and use of the technology, as well as the affordances and restrictions offered by the platforms on which they live, influence our experience of them.

– Users
Games invite new relations between their users, and players strive for and achieve new modes of perception. This reconfigures our attention, and establishes new patterns and forms of engagement.

– Meaning-making
The connection between a game and its content is often interchangeable – a game is clearly recognizable even if the surface fiction is changed. But games still produce meanings and convey messages. We ask, what are the modes of signification and the aesthetic devices used in games? In this context we particularly invite authors to look at games that claim to be about serious topics or deal with political and social issues.

– Meta-play
The playing of the game has become content, and we invite authors to explore spectatorship, streaming, allied practices and hybrid media surrounding play and the players. How can we describe and examine the complex interweaving of practices found in these environments?

– Context
Games are subject to material, economic and cultural constraints. This track invites reflection on how these contingencies as well as production tools, industry and business demands and player interventions contribute to the process of signification.

– Poetics
Games are created within constraints, affordances, rules and permissions which give us a frame in which games generate meaning. Games have voice, a language, and they do speak. This is the poetics of games, and we invite our fellows to explore and uncover it.

– General
Games tend to break out of the formats given them, and so for this track we invite the outstanding abstracts, papers and panels on alternative topics to the pre-determined tracks.

We invite full papers, 5000 – 7000 words plus references using the DiGRA 2018 submission template (http://www.digra.org/?attachment_id=148233), extended abstracts (from 500 words, maximum 1000, excluding references), and panel submissions (1000 words excluding references, with a 100 word biography of each participant). Full papers will be subject to a double-blind peer review. Extended abstracts will be blinded and peer reviewed by committees organised by the track chairs. Panels will be reviewed by the track chairs and the program chairs. General inquiries should be addressed to Riccardo Fassone – riccardo.fassone AT unito.it. Artist contributions, industry contributions, performances or non-standard presentations should be addressed to Matteo Bittanti – matteo.bittanti AT iulm.it .

Submission will be opened December 1st, 2017, and the final deadline for submission is January 31st 2018. The URL for submissions is https://easychair.org/conferences/?conf=digra2018 .

Program chairs are
Martin Gibbs, martin.gibbs AT unimelb.edu.au, University of Melbourne, Australia
Torill Elvira Mortensen, toel AT itu.dk, IT University of Copenhagen, Denmark

Important dates:
Submission opens: December 1st, 2017
Final submission deadline: January 31st, 2018
Results from reviews: March 1st, 2018
Early registration deadline: March 15th, 2018
Reviewed and rewritten full papers final deadline: April 15th, 2018