Aamulehti: Tieteen autonomia ja uuden yliopiston hallinto

Aamulehti: Tampere3-kannanotto
Aamulehti: Tampere3-kannanotto

Kannanotto #Tampere3-yliopiston suunniteltuun hallintomalliin:

Aamulehti on uutisoinut (2.11.) yliopistoyhteisön huolesta, miten käy yliopistodemokratian Tampereen uudessa yliopistossa. Huolen syy, yliopistodemokratian perustava merkitys tieteelle ja yliopiston menestykselle, ei kuitenkaan käynyt jutusta selväksi. Yliopiston laatu, vaikuttavuus ja tuloksellisuus rakentuvat yliopiston autonomian sekä tutkimuksen ja opetuksen vapauden periaatteille.

Niin professorit, tutkimus- ja opetushenkilöstö kuin opiskelijatkin Tampereen yliopistoyhteisössä näkevät uuden Tampere3-yliopiston myönteisenä mahdollisuutena yhteistyöhön ja uusiin avauksiin. Monialaisuus ja -tieteisyys tarjoavat opetukselle, tutkimukselle, yhteiskunnalliselle vuorovaikutukselle ja innovaatioille hyvän kasvualustan. Uuden yliopiston perustamiseen ja sääntöihin liittyvät yksityiskohdat vaativat kuitenkin muutoksia.

Professorit tieteenalojensa johtajina kantavat huolta erityisesti huippuluokan tieteen tekemisen mahdollisuuksista. Yliopistolakiin ja perustuslakiin on kirjattu tieteen autonomia ja yliopistojen itsehallinto: itse itseään korjaavalla tiedeyhteisöllä on parhaat keinot tunnistaa tärkeät, uutta luovat tutkimusaiheet ja julkaista tulokset ilman ulkoista kontrollia ja sensuuria. Tästä peruslähtökohdasta tuskin on näkemyseroja uutta Tampere3-yliopistoa valmistelevien tahojen keskuudessa.

Tehokas, huippuluokan yliopisto edellyttää heti alusta lähtien tiedeyhteisön luottamukseen nojaavaa, vahvaa hallintoa. Luottamus syntyy, kun toimitaan yliopistolain mukaisesti: vaaleilla valittu monijäseninen toimielin konsistori valitsee hallituksen, joka puolestaan valitsee rehtorin operatiiviseksi johtajaksi.

Nyt sekä maan hallituksen lakiehdotukseen että yliopistosäätiön sääntöluonnokseen on kirjattu siirtymäsäännöksiä, jotka tarpeettomasti poikkeavat yliopistolaista. Kaavailtu hallituksen nimityskomitean kokoonpano siirtäisi vallan yliopistoyhteisön ulkopuolelle. Myös siirtymäkauden hallituksen jopa nelivuotiset kaudet lykkäävät lain mukaiseen nimitysprosessiin siirtymistä tarpeettomasti eteenpäin.

Säätiön säännöissä ei myöskään pidä rajoittaa tiedeyhteisöä edustavan konsistorin valtaa asettamalla sen puheenjohtajaksi rehtoria. Näin laajassa yliopistokokonaisuudessa on erityisen tärkeä varmistaa tieteellisen asiantuntemuksen vaikuttavuus johtamisjärjestelmässä, jotta monitieteisen kentän monet äänet saadaan rikastuttamaan ja tarvittaessa korjaamaan mahdollisia operatiivisen johdon sokeita pisteitä.

Tuore yliopistolain vaikutuksia arvioiva raportti osoitti, että johtajakeskeisempi johtamisjärjestelmä on etäännyttänyt yliopistoyhteisöä päätöksenteosta ja kärjistänyt johdon ja henkilöstön näkemyseroja. Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen esitti arvion julkistamisen yhteydessä, että viesti on otettava vakavasti: on kehitettävä toimintakulttuuria ja johtamista vuorovaikutusta lisäävään suuntaan. Perustettava yliopisto voi näyttää tässä esimerkkiä uudella, sille soveltuvalla johtamisjärjestelmällä, jossa laajapohjainen tieteellinen asiantuntemus ja akateeminen osaaminen ovat strategian keskeisiä elementtejä.

Tiedeyhteisön ja perustajien halu ja pyrkimys tamperelaisen korkeakoulukokonaisuuden menestykseen ja kehittämiseen on vahva ja yhteinen. Kun luodaan uusi yliopisto, on erittäin tärkeä varmistaa, että siitä tulee autonomisen tieteenharjoittamisen kannalta ja perustuslain tarkoittamassa mielessä hyvä yliopisto.

Mari Hatavara, Frans Mäyrä

Kirjoittajat ovat Tampereen yliopiston professoreja ja kuuluvat Professoriliiton Tampereen yliopiston osaston johtokuntaan.

(Julkaistu Aamulehdessä ti 8.11.2016)

Tampere3: hyvä, vahva yliopisto?

(Päivitys: 3.11. uutisoitiin että Tampereen yliopiston hallitus lykkää Tampere3-päätöstä: http://www.aviisi.fi/2016/11/tampereen-yliopisto-lykkaa-paatosta-tampere-3sta/)

Olin kutsuttuna puhujana edustamassa professorikuntaa tämän päivän avoimessa ”Tampere3 NoSignal” -yhteisötapahtumassa, mistä koottuina muutamia terveisiä:

Professorit, tutkimus- ja opetushenkilöstö kuin opiskelijatkin Tampereen yliopistoyhteisön piirissä näkevät lähtökohtaisesti uuden Tampere3-yliopiston ja korkeakoulukonsortion erittäin myönteisenä mahdollisuutena kehitystyöhön ja uusiin avauksiin niin tutkimuksen, koulutuksen kuin yhteiskunnallisen vaikuttavuuden ja vuorovaikutuksen alueella. Nyt Tampereen kaupungin käsittelyn yhteydessä julkisen keskustelun kohteeksi nousseet, säätiöyliopiston perustamiseen ja sääntöihin liittyvät yksityiskohdat vaativat kuitenkin vielä pikaista reagointia. (Linkki Tampere3-materiaaleihin Tampereen kaupungin sivuilla.)

Professorit oman tieteenalojensa johtajanroolinsa kautta kantavat huolta erityisesti huippuluokan tieteen tekemisen mahdollisuuksista. Uusi Tampere3-yliopisto on paitsi suurempi myös paljon laaja-alaisempi kuin mikään nykyinen korkeakoulumme. Kunnianhimoisessa kokonaisuudessa on huomioitava niin humanististen, yhteiskuntatieteisten, luonnontieteisten, kuin myös teknologiatutkimuksen ja lääketieteen eri alojen toiminnan erityispiirteet.

Yliopistolakiin ja perustuslakiin on kirjattu tieteen autonomia ja yliopistojen itsehallinto: itse itseään korjaavalla tiedeyhteisöllä on parhaat keinot tunnistaa tärkeät tutkimusaiheet ja julkaista tulokset ilman ulkoista kontrollia ja sensuuria. Uskon että tästä peruslähtökohdasta ei ole syviä näkemyseroja uutta Tampere3-yliopistoa valmistelevien tahojen keskuudessa. Sävyeroja ja painotuseroja kuitenkin on havaittu. Kaikki osapuolet epäilemättä tavoittelevat menestyksellisesti toimivaa yliopistoa, mutta yliopisto- ja organisaatiokulttuureissa on havaittavissa selkeitä eroja.

Tampereen yliopiston professorien ja laadukkaan tieteentekemisen kannalta on tärkeää, että uudelle yliopistolle heti alusta lähtien luodaan tiedeyhteisön luottamukseen nojaava, vahva hallinto. Tämä luottamus syntyy luontevasti, kun toimitaan yliopistolain mukaisesti, eli vaaleilla valittu monijäseninen toimielin valitsee hallituksen, joka puolestaan valitsee rehtorin toteuttamaan operatiivista johtamista.

Nyt sekä hallituksen yliopistolakiesitysluonnokseen, että yliopistosäätiön sääntöluonnokseen on kirjattu siirtymäsäännöksiä, jotka tarpeettomasti poikkeavat yliopistolaista. Esimerkiksi säätiön säännöissä kaavaillaan, että uuden hallituksen nimityskomitea on kuusijäseninen, joista yliopistoyhteisön edustajat jäävät vähemmistöön, kun puheenjohtajaksi ollaan asettamassa säätiön perustajien edustajaa. Yliopistolain mukaan säätiöyliopiston hallituksen jäsenistä kuitenkin neljän tulee olla yhteisön piiristä tai heidän asettamanaan – kolme jäsentä valitaan perustajien asettamista ehdokkaista. Periaate tiedeyhteisön vahvasta, tieteen autonomiaa kunnioittavasta päätöksentekoroolista on lain kirjauksessa selvä, mutta säätiön sääntöluonnoksen kirjaus nimityskomitean puheenjohtajasta sotii tätä periaatetta vastaan.

Vahvaa tieteellisen asiantuntijayhteisön näkemystä ja vaikuttamismahdollisuutta voivat – ja pitää – toki hallituksessa edistää sekä yliopistoyhteisön nimeämät, että perustajien nimeämät asiantuntijat, mikäli he aidosti edustavat säätiöyliopistolain mukaisesti “toimialaan kuuluvien tieteiden ja taiteiden sekä yhteiskuntaelämän kotimaista ja kansainvälistä korkeimman tason asiantuntemusta”. Tampere3-yliopiston säätiön perustajiksi on sitoutumisensa ilmaissut poikkeuksellisen laaja ja monialainen joukko tärkeitä yhteiskunnan eri ulottuvuuksia edustavia toimijoita. Tiedeyhteisön ja perustajien halu ja pyrkimys tamperelaisen korkeakoulukokonaisuuden menestykseen ja kehittämiseen on vahva ja yhteinen.

On kuitenkin muistettava, että tieteellisen asiantuntemuksen tiukat vaatimukset puhuvat painokkaasti sen puolesta, että yliopiston hallituksen valinnassa tiedeyhteisön asettamien edustajien näkemyksillä on oltava viimeinen sana, eli nimitystoimikunnan puheenjohtajan on oltava tiedeyhteisön nimittämä.

Säätiön säännöissä ei myöskään pidä säätää tarpeettomasti sellaisista asioista, jotka kuuluvat tieteen autonomian piiriin, ja joista valittu säätiöyliopiston monijäseninen elin ja sen nimittämä hallitus voivat linjata yliopiston johtosäännössä. Tällainen yksityiskohta on sääntöluonnoksen kirjaus, että rehtori (tai nimittämänsä) toimii konsistorin puheenjohtajana.

Uusi yliopisto tarvitsee uuden, sille soveltuvan johtamisjärjestelmän. “Akateemisen hallituksen” (konsistorin), säätiöyliopiston hallituksen ja tiedekuntien välinen tehtävienjako voidaan parhaiten määritellä johtosääntötyössä kokonaisuutena.

Pelkästään lähitieteiden välillä voi olla merkittäviä eroja siinä, miten tieteellinen erinomaisuus alalla parhaiten varmistetaan ja miten sitä toteutetaan ja arvioidaan. Näin laajassa yliopistokokonaisuudessa on erityisen tärkeä varmistaa tieteellisen asiantuntemuksen vaikuttavuus johtamisjärjestelmässä. Vahvat tiedekunnat ja “akateeminen hallitus” (konsistori), jolla on oma äänensä ja oma puheenjohtajansa (kuten onkin Aallossa, provosti) on tarpeen: vain siten monitieteisen kentän monet äänet saadaan rikastuttamaan ja tarvittaessa korjaamaan mahdollisia operatiivisen johdon sokeita pisteitä.

Lopuksi: on erittäin hyvä, jos Tampere3 on nyt siirtymässä pitkään jatkuneesta epäselvästä välitilasta selkeään toteutusvaiheeseen – mutta kun luodaan uusi yliopisto, on erittäin tärkeä varmistaa, että siitä tulee autonomisen tieteenharjoittamisen kannalta ja perustuslain tarkoittamassa mielessä hyvä yliopisto.

Linkki, yliopistolaki: http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2009/20090558.

On university mergers, and “Tampere 3”

As UTA staff representative in the Tampere 3 steering group, I have been asked to talk next week in the UTA professors’ forum event. Much is still in the air, and open, but here are some key themes that relate to this topic:

  • The primary goals of the university merger. There has been some unclarity how various parties (state government, university administration, students, staff, etc.) see the primary aims of this merger, but often the primary driver for starting this kind of merger processes has been economic one: consolidating education, research and services into larger units will supposedly open doors for savings. The quality reasons for improvements on the other hand are commonly expressed in terms of the “big is beautiful” model: various reports and policy statements have long claimed that there are too many Finnish universities as compared to the population size of the country (the wide geographical reach is rarely commented in these) and that there is too much fragmentation – small one/two person programs or disciplines have no “critical mass” to systematically evolve and carry out high quality research, or provide strong education. (What is clear is that the effectiveness and focus provided by smaller units is insufficiently understood in these discussions.) It now seems that Tampere 3 merger is moving forward and that it has aspects that both are related to rationalizing, as well as aspects that relate to profiling: i.e. that Tampere region takes a stronger role in some areas (and is then also expected to scale down involvement in some others). There is much need for wisdom and hearing of experts while such crucial strategic decisions are being made. Professors, teachers, other staff and students all have their important contributions to make in this process.
  • Innovation potential vs. realities of work. Change is always a burden, and (if my memory serves me) in UTA for example, the number of staff has already gone down from c. 2.500 to 2.000 in a few years. As there has not been a radical drop in bureaucracy (new requirements for reporting, quality controlling, etc., rather have been introduced in this period), this has meant that numerous tasks that have previously been handled by some assisting personnel, are today handled by professors and other key staff members themselves. There is no longer someone who would quickly and efficiently take care of your travel receipts: after each trip (which there are many, if you collaborate nationally and internationally, as is expected), a professor will stay late at work to do a few extra hours to scan documents, manually input all numbers and explanations of cost items into the travel system, or otherwise fill in and check working hours or budget numbers of his team’s projects into various spreadsheets and administrative databases. This takes its toll, on top of research funding (to give another example) becoming an increasingly competitive and collaborative effort, which, in turn, also means an increase in meetings of various kinds, as well as plenty of grant and plan writing, report writing and form filling work. The university staff is already overburdened, some are seriously struggling in keeping up with the various requests coming into their overflowing inboxes and shared electronic calendars, and the atmosphere towards starting yet another radical round of restructuration is therefore not exactly optimal. In UTA, there used to be over 30 discipline-based departments and a mid-layer of faculty structures on top of that, but in 2011 this was restructured into nine larger Schools, and some aspects of that change have yet not been properly processed, and continue to create their own challenges (see: http://www.uta.fi/ajankohtaista/yliopistouutiset/1010/0510/yksikkojako.pdf). Yet, that said, there is nevertheless also genuine potential to find mutually complementing counterparts in the Tampere 3 restructuration – or at least get an opportunity to fix some of the errors that were made in the previous restructuration rounds. “Change is good” mantra might sound like a joke for a tired and overworked academic staff member, but there truly is also catalysing potential and opportunities for genuine innovation when the wide range of UTA, TUT and TAMK education, research and societal collaboration activities are brought together in sensible and clever, new ways. But this sense and cleverness requires that the best expertise in understanding complex phenomena, and the true substance of research and other academic work is used and activated as this process moves forward.
  • Resources and promises. Much of this boils down to how the extra overhead related to the merger will be resourced and managed. Many members of staff are currently cautious, due to seeing all too well the dangers of committing to overambitious objectives with insufficient resources. On the other hand, there is also pent-up energy and need for taking the next steps and building the new university: there are highly dynamic young (and older) researchers, teachers and administrators who have witnessed the societal transformations, seen the potential for innovation, who have published research or piloted new models in their individual projects, but who have not yet been provided an opportunity to apply these lessons to wider scale in their own institution. Such best experts and research-based solutions are now in crucial demand, as the excellent opportunity potential in Tampere 3 finally starts to open up in a big way. The unique profile of Tampere 3 in societal, cultural, technical and health related research areas, as well as the strong expertise in some really interesting, collaborative and experimental work that has been carried out in Tampere means that a new and interesting university can be created that can in flexible and multidisciplinary manner tackle many of the challenges related to the future societal developments. But that creation process requires a lot of work. And when work needs to be done, both energy, enthusiasm, expertise – and money – need to come together, and be channelled in a wise manner. Let’s hope that we are lucky enough to have that wisdom in Tampere, as well as in the Finnish government.

Pelialan tulevaisuuden osaamistarpeet

[Our team collaborated in the Finnish Board of Education (OPH) working group in planning for the future education needs for game industry; the final report is now published.]

OPETUSHALLITUS

Tiedotusvälineille 16.9.2015 Julkaistavissa heti

Peliteollisuus tarvitsee monipuolista osaamista ja joustavaa oppimista

Suomalainen peliteollisuus tarvitsee lisää tuotteistamisen osaamista. Maailmanlaajuisilla markkinoilla tuotteiden pitää erottua hyvin, ja skaalautuvuus kohderyhmän mukaan eli kyky soveltaa samaa tuoteideaa eri kohderyhmille on tärkeää.

Eri aloille tuotettujen hyötypelien merkitys kasvaa koko ajan. Se edellyttää pelialalta hyötypelien suunnitteluosaamisen sekä pelillistämisen taitojen lisäksi kykyä hoitaa yrityksen sosiaalisia suhteita. Tällä hetkellä pelillistymisen näkökulmasta keskeisiä ovat opetus-, koulutus- ja hyvinvointialat, mutta pelien ja pelillisyyden hyödyntäjien joukko laajenee koko ajan.

Opetushallituksen toteuttamassa ennakointihankkeessa on kartoitettu peliteollisuudessa seuraavan 10– 15 vuoden aikana edellytettävää osaamista. Tulevaisuustyössä hyödynnettiin VOSE-ennakointimallia. Siinä asiantuntijaryhmä työskentelee ennakointityöpajoissa ja määrittelee alan keskeiset muutosvoimat, laatii vaihtoehtoisia skenaarioita ja johtaa niistä osaamistarpeita sekä ehdotuksia koulutuksen kehittämiseksi ammatillisessa koulutuksessa ja korkea-asteella. Ennakointiryhmä koostui usean koulutustoimikunnan edustajista sekä pelialan asiantuntijoista.

Teknologian kehityksen kannalta erityisen ajankohtaista on päälle puettaviin peleihin, sensori- ja anturiteknologiaan sekä lisättyyn todellisuuteen liittyvä osaaminen. Kehitys on kuitenkin valtavan nopeaa ja arvaamatonta. Sen takia alan ammattilaisilla täytyy olla valmius seurata ja tulkita teknologian kehityksen uusia tuulia aktiivisesti.

Kuten monilla muillakin aloilla, big datan ja data-analyytikan hyödyntäminen ovat tärkeitä myös peliteollisuudessa. Niiden avulla voidaan tunnistaa asiakkaan syvällisemmät tarpeet ja kehittää niihin yhä paremmin vastaavia tuotteita. Psykologiaa, käyttäytymistieteitä ja kuluttajatutkimusta tulisi hyödyntää pelialalla nykyistä enemmän. Asiakkaita koskevan tiedon käsittely edellyttää eettistä osaamista ja asiakaskunnan heterogeenisyys kulttuurien tuntemusta.

Peliteollisuuden työyhteisöt ovat hyvin monimuotoisia, mikä lisää monikulttuurisuuteen liittyvien taitojen merkitystä. Niiden jäseniltä edellytetään valmiuksia kehittää uudenlaisia yhteistyömuotoja eri toimijoiden välillä. Projektit koko ajan elävissä työyhteisöissä ovat nopeatempoisia, ja niissä tulee hallita ketteriin kehitysmenetelmiin perustuvia projektityökaluja. Luovan organisaation johtaminen poikkeaa perinteisestä autoritäärisestä johtamisesta.

Pelien luominen on monialaista yhteistyötä. Eri alojen opiskelijoita ja ammattilaisia tulee törmäyttää. Tähän voidaan koulutuksessa vaikuttaa esimerkiksi game jam- ja hackathlon-tyyppisten tapahtumien avulla sekä lisäämällä eri toimijoiden kesken toteutettavia projekteja. Mahdollisuutta valita sujuvasti opintoja eri aloilta ja asteilta tulee parantaa. Informaalin oppimisen merkitys pitää tunnustaa ja kehittää sen siihen uusia keinoja. Uusia toimintatapoja tulee kehittää myös oppilaitosten työelämäyhteistyöhön.

Peliteollisuuden osaamistarveraportti  http://www.oph.fi/julkaisut/2015/peliteollisuuden_osaamistarveraportti

Lisätietoa Opetushallituksessa:

Opetusneuvos Ulla Taipale-Lehto, ulla.taipale-lehto@oph.fi, puh. 029 533 1207

Erityisasiantuntija Jukka Vepsäläinen, jukka.vepsalainen@oph.fi, puh 029 533 1450

Kuka päättää, millaista taidetta tehdään?

[My talk outline for the SKR seminar today in Katisten Kartano]

Kuka päättää, millaista taidetta tehdään?

Katisten Kartano
Katisten Kartano

Frans Mäyrä, Tampereen yliopisto

Alustukseni lähestyy taiteen tekemisen ja rahoituksen aihepiiriä oman tutkimusalueeni, digitaalisen kulttuurin ja pelien kautta. Digitaalisen taiteen ja pelitaiteen kenttään liittyy useita perustavia haasteita ja kysymyksiä, jotka eivät välttämättä ole vakiintuneempien taidemuotojen kohdalla yhtä keskeisiä. Näitä ovat muun muassa kysymys siitä, voivatko tietokoneohjelmat tai pelit yleensäkään olla taidetta, ja miten taide teknologian kontekstissa määritellään ja tunnistetaan. Toisaalta digitaalisessa kulttuurissa on piirteitä, jotka liittävät sen toisaalta erilaisiin arjen apuvälineisiin ja hyötyajatteluun, toisaalta erityisesti digitaaliset pelit yleensä hahmotetaan osaksi kaupallista viihdeteollisuutta tai populaarikulttuuria. Digitaalinen taide ja taidepelit sijoittuvatkin jännitteiselle kentälle ja jäävät usein marginaaliin niin kaupallisten toimijoiden kuin taiteen ja kulttuurin instituutioiden näkökulmista.

Digitaalisten tekniikoiden hyödyntäminen taiteen tekemisessä ei sinänsä ole uutta. Mediataiteessa on hyödynnetty monipuolisesti niin perinteisten kuin erilaisten uusien mediateknologioiden tarjoamia mahdollisuuksia, ja tietokoneen avulla tuotettua tai manipuloitua visuaalista, auditiivista ja interaktiivista sisältöä on tuotu näytteille lukuisissa erilaisissa installaatioissa ja performansseissa ainakin 1980-luvulta lähtien. Lisäksi tietokoneen avulla tuotettu digitaalinen kuvataide, tietokonemusiikki, valokuvataiteen ja satunnaisuuteen tai ohjelmoituihin sääntöihin pohjaava generatiivinen taide ovat esimerkkejä institutionaalisesti tunnistettujen taidetraditioiden ja digitaalisen kulttuurin rajapinnoista.

Tietokoneen avulla tuotettu taide haastaa perinteisen romanttisen käsityksen taideteoksesta ainutkertaisena, autenttisena ja orgaanisena taiteilijayksilön luomuksena. Monet digitaalisen taiteen muodot liittyvät ainakin epäsuorasti dadaismin ja surrealismin perinteeseen, missä on pitkään leikitelty automaattisilla tekniikoilla ja teollisuuden tai kulutustavaroiden avaamilla esteettisillä mahdollisuuksilla. Tietokoneen avulla luodut yhä realistisemmat visuaaliset efektit ja simulaatiot ovat nousseet esimerkiksi mainonnassa ja viihde-elokuvissa niin hallitsevaan rooliin, että ne ovat synnyttäneet myös vastareaktioita. Samalla kun digitaaliset teknologiat ovat tarjonneet taiteen tekijöille uusia ilmaisun ja vuorovaikutuksen mahdollisuuksia, on digitaalisten tuotteiden ja palvelujen yhä keskeisempi asema verkostoyhteiskunnan kansalaisen arjessa herättänyt yhä laajempaa kritiikkiä ja huolta esimerkiksi sosiaalisen median ja pelien vaikutuksista ihmisen kehitykselle ja yleisemmin elämisen laadulle.

Kulttuurin digitalisoituminen on kytketty muun muassa perinteisen tekijä-yleisö -vastakkaisasettelun katoamiseen ja kulttuurin hierarkioiden madaltumiseen. Tietokoneiden, älypuhelimien ja kaikkialle ulottuvan Internetin aikakaudella kuka tahansa voi olla taiteen ja kulttuurin tuottaja, sekä osallistua taiteen sisältöjä ja arvoa koskeviin keskusteluihin. Perinteisten ammattilaisten ja asiantuntijoiden määrittelyvallan on epäilty heikentyvän tietoverkkojen aikakaudella ja amatöörien massoittain tuottaman alempiarvoisen sisällön johtavan kulttuuriseen rapautumiseen.

Digitaalisiin peleihin liittyvät monet debatit osaltaan laajentavat digitaalisen kulttuurin kiistanalaisuutta. On taidekriitikkoja, jotka katsovat että pelit eivät lähtökohtaisesti voi olla taidetta, koska niiden sääntöperustaisuus, leikillisyys ja interaktiivisuus siirtävät taiteellisen sisällön määrittelyn käyttäjien (pelaajien) käsiin siinä määrin, että ne eivät sovellu taiteellisen ilmaisun välikappaleiksi. Usein kritiikin pohjalta on kuitenkin hahmotettavissa valtavirran kaupallisten viihdepelien pohjalta muodostunut käsitys peleistä väkivaltaan painottuvana, tunneköyhänä toimintaviihteenä. Jo 1980- ja 1990-luvuilta lähtien on toteutettu useita taiteellisesti kunnianhimoisia pelituotantoja, joissa esimerkiksi interaktiivinen tarinankerronta tai yksityiskohtainen ja taiteellisesti yhtenäinen vaihtoehtomaailma ovat laajentaneet erilaisten innovatiivisten pelimekaniikkojen avaamia mahdollisuuksia.

Viimeisen vuosikymmenen aikana erityisesti riippumattomat pelituotannot (indie-pelit) ovat alkaneet haastaa kaupallista pelituotantoa hallitsevia konventioita ja lajityyppejä. Elokuvataiteen tapaan suurten studioiden tuottamien spektaakkelien rinnalle on kehittynyt yksittäisten pelitaiteilijoiden ja pienstudioiden ”art house” -tuotantoja, jotka pyrkivät rikkomaan rajoja, tarjoamaan uuden tyyppisiä vuorovaikutteisia kokemuksia, ja tuomaan pelikulttuurin piiriin aiempaa monimuotoisempia ja haastavampia teemoja. Eettiset ja moraaliset valintatilanteet sekä erilaisten tekojen seuraukset ovat esimerkiksi aihepiirejä, joihin pelin interaktiivinen perusluonne vaikuttaisi luontevasti soveltuvan.

Riippumattoman pelitaiteen ja uuden pelikulttuurin syntyminen ei kuitenkaan tapahdu käden käänteessä. Paljon on kyse pelisukupolvien astumisesta asemiin, missä he voivat täysivaltaisesti osallistua taiteen kaltaisten kulttuuristen instituutioiden kehityksestä käytävään keskusteluun. Ilman pelilukutaitoisia taiteenystäviä, kriitikoita ja rahoittajia pelitaiteen kenttä ei voi kehittyä elinkelpoiseksi. Tilanne on vertailukelpoinen minkä tahansa uuden taidemuodon syntyvaiheisiin. Tällä hetkellä olemassa olevat taiteen rahoitusinstrumentit ja taideinstituutiot eivät juurikaan kohtaa taiteellisesti kunniahimoisia pelintekijöitä. Indie-taidepelien kehittäjät nojaavatkin toisaalta kaupallisiin pelien julkaisukanaviin, toisaalta varakkaiden yksilöiden, yritysten tai instituutioiden mesenaattityyppiseen rahoitukseen. Suuret kaupalliset pelituottajat eivät toistaiseksi ole kovin merkittävissä määrin ryhtyneet rahoittamaan taidepelejä kulttuurisen arvonannon saavuttamiseksi, erotuksena esimerkiksi suurten elokuvastudioiden kaupallisten suurtuotantojen rinnalla harrastamaan art house -elokuvien tuotantomalliin. Tarvetta aiempaa laaja-alaisemmalle, eri toimijoiden väliselle yhteistyölle ja uusille avauksille onkin selvästi tällä alueella.

Himasen etiikan etsijät

Latasin flunssalukemiseksi LongPlay-jutun “Himasen etiikka” – osin uteliaisuudesta uutta julkaisuformaattia kohtaan, osin ammatillisesta kiinnostuksesta tutkimuksen tekemisen ja tutkimusrahoituksen maailmaan. Lukukokemusta sävytti tietty monitahoinen kiusaantuneisuus. Sikäli kun ymmärsin, tutkivien journalistien (Anu Silfverberg ja Johanna Vehkoo) kysymyksenasettelu suuntautui lähinnä näihin epäilyksiin: 1) Pekka Himanen ei ole oikea tutkija, 2) häneltä tilattu selonteko ei ole oikea tutkimushanke, ja 3) hankkeen rahoitusjärjestelyt eivät kestä päivänvaloa.

Tutkijakysymys on sinänsä mielenkiintoinen: mikä tekee ihmisestä “oikean tutkijan”? Jutussa eräät (ex-)kollegat yliopiston filosofian laitokselta kertovat etteivät ole valmiit hyväksymään Himasta “filosofiksi”, koska hän ei ole vuosikymmeniin toiminut akateemisen filosofian tutkimuksen kentällä. Hänellä ei ole vertaisarvioituja artikkelijulkaisuja. Monet hänen selvityksensä ovat esseistisiä kirjoituksia, joissa ei ole tieteellistä viiteapparaattia. Toisaalta Himanen itse esiintyy useiden yliopistojen professorina ja kansainvälisenä huippututkijana. Kirjoitus onnistuukin nostamaan esiin nololta vaikuttavia kysymysmerkkejä Himasen retoriikan ja itsemarkkinoinnin taustalta. Toisaalta hänen Hakkerietiikka-kirjansa (2001) esimerkiksi onnistui kääntämään (toki jo aiemmin Stephen Levyn Hackers-teoksen [1984] tyyppisistä lähteistä tunnetut) hakkerimentaliteetin periaatteet laajemmin tietoyhteiskunnan ja tietotyön ideaaleja koskeviksi luonnehdinnoiksi. Se, kuinka todellisuudesta vieraina utopioina Himasen esityksiä piti, riippui lukijasta, mutta analyyttisenä vuosituhannen vaihteen teknologiauskoon tiettyä humaania otetta tarjonneena “puheenvuorona” tuota kirjaa toki täytyy tietyllä tavalla arvostaa. Hänen johtavan 90-luvun “nettisosiologi” Manuel Castellsin kanssa tehty yhteisjulkaisunsa Suomen tietoyhteiskuntamallista (2002) sisältää myös hyviä huomioita, mutta Himasen omaa roolia siinä on vaikea arvioida (Castells on pääkirjoittaja). Tilastollisine taulukkoineen tuo kirja vaikuttaa enemmän Castellsin Informaatioaika-trilogian Suomea koskevalta jälkikirjoitukselta kuin Himasen kirjoitukselta.

Himasen kirjoituksilta voi puuttua esimerkiksi taloustieteen tai empiriaan nojaavan yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen kredibiliteettiä, mutta jos hän toisaalta kirjoittaa arvokkaista asioista tavalla joka koetaan rikastavana tai uusia näkökulmia avaavana, voinee hänen toimintaansa arvostaa akateemisen koulutuksen saaneen ajattelijan yhteiskunnallisesti vaikuttamaan pyrkivänä toimintana. Jutun valossa on kuitenkin selvää että Himanen on pyrkinyt hyödyntämään sekä konsulttityyppisen toiminnan rahoituspohjaa että mainetta professorina ja yliopistomaailmassa menestyneenä huippututkijana, mutta hänen todelliset krediittinsä jälkimmäisellä alueella ovat ohuet.

Jutusta heräävää toista kysymystä, onko Himasen johtamalta asiantuntijaryhmältä ja hänen Sofos Oy -yritykseltään tilattu 700 000 euron tutkimushanke oikeaa tutkimusta, on vaikeampi arvioida. Tutkimus on kesken. Siitä on julkaistu ensimmäinen väliraportti “Sininen kirja” (ladattavissa Valtioneuvoston sivuilta), “Suomen kestävän kasvun malli”, joka on herättänyt julkisuudessa kärkevää arvostelua. Kriitikkojen mukaan raportti on kirjoitettu huonosti (ks. Minna Lindgren Suomen Kuvalehdessä) ja siinä makrotalouden tai uusliberalismin aiheuttamaa pahoinvointia työelämässä ehdotetaan korjattavaksi kehittämällä yrityskulttuuria ja johtamista (ks. Jukka Relanderin arvio Hesarista). Tai: globaali näkökulma ja rahoitusmarkkinoiden rooli on unohdettu (ks. Matti Ylösen arvio Kepan sivuilta). Raportin talous- ja yhteiskuntatieteellinen perusta voi olla köykäistä, mutta toki kirjoituksessa on tietty humaani perusvire; Himanen nostaa “arvokkaan elämän” kehityksen päämääräksi ja haluaa edistää “välittämisen kulttuuria”, jolla siihen pyritään. Se, millaista politiikkaa selonteko osaltaan on edistämässä lienee lähinnä tutkimuksen tilanneen pääministeri Jyrki Kataisen (kok.) käsissä. Epämääräiseksi myös jää, onko hankkeen kansisivulla niminä esiintyvällä kansainvälisellä tutkimusryhmällä itse asiassa mitään konkreettista roolia itse tutkimuksen tekemisessä. Toimittajat eivät tavoita tai saa mitään vastauksia kysymyksiinsä keneltäkään. Manuel Castellsin, virallisesti siis hankkeen toisen johtajan, katoamistemppu kuulostaa jutusta luettuna suorastaan surkuhupaisalta.

Kolmas LongPlayn jutusta nouseva kysymys on selvityksen tai tutkimuksen tilaajan ja rahoitusjärjestelyjen rooli ja luonne. Tutkimuksen (alkuperäiseltä hintalapultaan miljoona euroa) 700 000 €:n rahoitus junailtiin Sitran, Tekesin ja Suomen Akatemian budjeteista. Sitra ei halunnut kommentoida rahoituskysymystä oikeastaan lainkaan, mutta Tekesin ja Akatemian johdosta yksiselitteisesti vahvistetaan että rahoituspäätös tuli suorana toimeksiantona Valtioneuvoston kansliasta, siis pääministeri Kataiselta. Akatemian hallituksen puheenjohtaja Arto Mustajoki kommentoi jutussa että “Onneksi tätä tapahtuu Suomessa harvoin.” Mitä? – “Että meille sanellaan mitä tehdään.” Akatemia sentään tiputti heille sanellun 300 000 €:n rahoitusosuuden puoleen pyydetystä. Vaikuttaakin vahvasti että kyse on tutkimuksellisia piirteitä sisältävästä, poliittisesti motivoituneesta tilausselvityksestä, jolla on jotain (PR-, strategia-, muuta käyttöarvoa) Kataiselle ja hallituksen toiminnalle. Katainen puolusti rahoitusjärjestelyä Eduskunnassa toteamalla että menettelytapa oli julkisista hankinnoista annetun lain kirjaimen mukaista. Näin ehkä voikin olla, mutta että hallituksen omia tarkoitusperiä palveleva rahoitus haluttiin junailla “tiskin alta” julkisen, ja yleensä hyvin tiukasti kontrolloidun ja kilpaillun tutkimusrahoituksen budjetista, on menettelynä kieltämättä erikoinen. On käytetty valtaa, ja vedetty mutkia suoriksi. Tekevälle sattuu?

Toivotan Pekka Himaselle menestystä jatkossakin: hienoisesta ennalta-arvattavuudesta huolimatta hänellä on usein arvokasta sanottavaa ja varmasti kontribuutioita moneen asiaan tulevaisuudessakin. Täytyy kuitenkin toivoa että pelisääntöjä selkeytetään siitä, miten konsulttityyppiset selonteot ja varsinainen tieteellinen tutkimustoiminta jatkossa toteutetaan ja rahoitetaan. Vielä rahasta: Jukka Relander muistutti jutussaan että selontekohankkeen hinnalla olisi saanut viitisentoista väitöskirjaa tai 20 vuotta tutkijan työtä. Hankkeen hintalappua perusteleva “huippututkimusretoriikka” ei jutun lukemisen jälkeen enää täysin vakuuta.

Pervasive Media without Borders

Having spent some time travelling to the other side of the world recently, I have come to think about the role of Internet, content and technology a bit differently than before. The key lesson has been how useless the promises of various media and service ecosystems are, if you cannot access them. You might have bought access to a streaming media service that would be really useful for you and your family while you are away from your friends and family, but you cannot use it, since streaming media is just extremely expensive. Or you might go out and buy a DVD or Blu-ray, but you cannot play it on your device, since it is coming from another “Area” than that of the content you just bought. It is no matter if you try using your iTunes content, something that you could buy from Google Play, or from Microsoft – all those shiny devices and smart services are inherently fragile, dependent on whether there is an open Wi-Fi hotspot somewhere (probably with a 50 megabyte/30 minutes download cap), where you could try to make them run for a moment.

Having to admit that living with unlimited Internet broadband in a well-connected Western country definitely frames this issue as a “First World Problem”, but the lack of a global, pervasive Internet backbone is an issue larger than that. As long as our network technologies are based on high-speed access that is restricted to few urban centres, the true usefulness and radically democratizing potential of Internet and connected services remains limited at best. We need much more ambitious endeavours to get the entire planed connected: this is an issue that can be backed up by commercial, political and even ecological reasons. Establishing solid, reliable links between people living in their villages in the South and the North as well as in the East and the West, can promote local empowerment as well as global collaboration and exchange that is qualitative leap over the current situation.

Satellite data is prohibitively expensive today, but if the initiatives in this area would be given a high enough priority, there is no stopping us having a truly networked world where the global “infosphere” of sharing and communication would be available on equal basis, regardless of the geographical location.

Merry Christmas and Happy New Year to all readers of this blog!