Monique Judge writes in The Verge about the need to start blogging again, and go back to the ”Web 1.0 era”. My new year’s resolution might be to write at least a bit more into this, my main site (www.fransmayra.fi) and also publish my photos more in my photo blog site (https://frans.photo.blog), rather than just sharing everything into the daily social media feeds. For me, the main positive might be getting a better focus, concentration of the longer form, and also gaining better sense of ”ownership” by having my content on my own site (rather than just everything vanishing somewhere into the deep data mines of Meta/Facebook/Instagram).
The downside is that the culture of Old Internet is there no longer, and almost no-one subscribes to blogs and follows them. Well, at least there will be more peace and quiet, then. Or, will the rise of Fediverse bring along also some kind of renaissance of independent publishing platforms?
[This is cross-posted from the Centre of Excellence in Game Culture Studies’ website]
Two recent studies of Professor Frans Mäyrä, both published in the open access journal GAME, deal with a key research theme of CoE-GameCult – the cultural agency in games. The first article is titled “The Player as a Hybrid – Agency in Digital Game Cultures” and it outlines how the power relations informing the agency of players have evolved into increasingly complex and hybrid directions. The second article is titled “Game Culture Studies and the Politics of Scholarship: The Opposites and the Dialectic”. This study deals with the socio-cultural character and agency of game studies more generally, in an intellectual and disciplinary historical context, providing also a historical framing for the agenda behind the Centre of Excellence. Both articles have in common that they deal and emphasise the role of cultural and historical understanding, focusing on dialogue and interplay between elements that are often perceived as discrete or even oppositional.
Mäyrä, Frans (2021) “Game Culture Studies and the Politics of Scholarship: The Opposites and the Dialectic”. G|A|M|E Journal (09/2020). https://www.gamejournal.it/game-culture/
The separation of player and the game is not as clear and unambiguous as everyday thought might tell us. German philosopher Hans-Georg Gadamer theorized already in Truth and Method, his major work published in 1960, how an individual must surrender certain freedom of agency and start following the rules outside of their volition while playing games: in a sense, the game plays the player – or, as he writes, “All playing is a being-played” (Gadamer 2004, 106). The article connects this fundamental realisation about the complexity and intertwining of game and player in game cultural agency with several other orientations in game studies; firstly, with the work of David Sudnow (1983) and Brendan Keogh (2018) analysing the micro-level power dynamics of embodied-bodily relationships of games, players and game controllers.
Secondly, in the ambiguous positionality of players’ mental and physical relation to player characters in games: like Bob Rehak (2003) has analysed, players are simultaneously “using” the cursor-like character as a tool (external to their selves, yet as extensions of their agency) while also facing ambiguous potentials for identification and imaginative immersion with the in-game characters. The situation of playing and the constitution of game cultural agency emerges as a complex and tensioned phenomenon when all these analyses are brought together. The player agency is simultaneously human and non-human, connected both with the liberating and empowering potentiality of games being used for developing players’ skills while playing subjects become engrossed in the challenge and in-game fiction – while simultaneously also being defined and delimited by both the technologies, game rules and other in-game elements that largely determine the nature of this evolving complex of agency.
This mixed and tensioned agency is theorized further in the first article within the framework of cultural-technological hybridization: connected with Haraway’s cyborg theory (1988), anti-essentialist theories of extended selves and work in Platform Studies, “The Player as a Hybrid” article concludes by connecting a cultural history of technology perspective with contemporary concerns with physical-digital playful technologies and the growing awareness of multi-layered structural power relationships that saturate the contexts where game cultural agency is constructed and critiqued today. Thus, the “Cartesian dualism” of clearly separated mind and matter, physical and virtual dimensions of players and games do not provide functional foundations for studying game cultural agency without nuanced analyses into the related anti-essentialist and hybrid dimensions of agency.
The second recently published study, “Game Culture Studies and the Politics of Scholarship” continues on this realisation that a better understanding of power analyses is needed, in order to position the project and contributions of the cultural game studies. Set within the context of special issue of GAME on “Taboos of Game Studies”, the article turns an eye towards “culture wars”, “theory wars”, “ludology-narratology debates” and asks where this confrontational dynamic is coming from, and how it is related to the cultural study of games.
Adopting a long-range intellectual history perspective, the article discusses how even in the Antiquity there were fundamental disagreements between Idealist (later “Rationalist”) and Empiricist thinkers. There are good reasons for seeing “real knowledge” both as something that is based on humans’ internal, cognitive and cultural categories of thought, as well as for finding knowledge in the opposite direction, in the external reality. As knowledge is also power, there is a long history of power struggles underlining certain key fundamental positions that have informed science, scholarship and also the emergence of contemporary game studies. The article discusses in detail the postmodern (or post-structuralist) awakening in 1960s and 1970s, dealing with the (often rather slippery) capacity of language and conceptual thought to “produce” the reality it aims to represent or unravel. The conflict between two philosophers, Jacques Derrida (1988) and John R. Searle (1997), is highlighted in order to show that there are strategically different ways “To Do Things with Words” (rephrasing here John L. Austin and his work on “speech act theory”). In the end, the article argues that both philosophers are “doing violence” against the complexity of their topic, in their drive to make their theoretical position clear (that is, non-hybrid or “pure”). Theoretical priorities and political strategies appear as inextricably intertwined in the analysis.
The clear, pure and theoretically uncompromising positions are discussed also in the context of analysing game studies’ roots in literary studies’ theorization. The “New Criticism”, a formalist movement in the first part of the 20th century is discussed in the article for clarifying how formalism in art and cultural studies emerges with strategic motivations for separating the “pure” text or work of art from experiential, historical and bodily realities of human beings – as the classic “Intentional Fallacy” and “Affective Fallacy” papers (Wimsatt & Beardsley 1946; 1949) showcase. The early game studies’ emphasis on developing formalist tools for games as the isolated subject of study appears as a logical continuation of this project. The political consequences of this became soon apparent, as some early “ludologist” positions declared irrelevance of all representational and storytelling related dimensions of games, thereby willingly ignoring the obvious displays of sexism, stereotypes and political toxicity in games and game culture more generally. While upholding “pure” and uncompromising formalist position, this phase of early game studies was revealed to be unable for providing game scholars with solid foundation, at the latest when there was an urgent need for responding to #GamerGate attacks (as initiated in 2014).
The article concludes with some self-critique and re-reading of An Introduction to Game Studies: Games in Culture textbook (Mäyrä 2008), from the politics of scholarship perspective. While having its limitations, the main emphasis of this book is on emphasising the contextual character of meaning-making, and that at least still appears as valid and valuable: we cannot erase the player, nor the power structures and conditions surrounding both the development and uses of games, while making sense of games. The focus of game studies should be on the operation of these rich interactions, including structural, representational as well as dynamic, process and performance related dimensions, discussing also critically the effects of cultural, particular and systemic contexts for the agency, meaning making and research itself. The ensuing dialectical and inclusive research agenda is then discussed with the concrete example of The Centre of Excellence in Game Culture Studies, established as a multidimensional and multi-voiced site for doing cultural game studies – and one that can hopefully help to move the scholarly attention from dramatic oppositions and war-derived metaphors into the long-standing tradition of dialogue and dialectic in game studies.
References:
Derrida, J. (1988). Limited Inc. (G. Graff, Ed.; J. Mehlman & S. Weber, Trans.). Evanston (IL): Northwestern University Press.
Gadamer, H.-G. (2004). Truth and Method. London & New York: Continuum International.
Haraway, D. (1988). Situated Knowledges: The Science Question in Feminism and the Privilege of Partial Perspective. Feminist Studies, 14(3), 575–599.
Keogh, B. (2018). A Play of Bodies: How We Perceive Videogames. Cambridge, MA: The MIT Press.
Mäyrä, F. (2008). An Introduction to Game Studies: Games in Culture. London & New York: Sage Publications.
Rehak, B. (2003). Playing at Being. In Mark J. P Wolf & Bernard Perron (Eds.), The Video Game Theory Reader (pp. 103–27). New York: Routledge.
Searle, J. R. (1997). The Construction of Social Reality. New York: Free Press.
Sudnow, D. (1983). Pilgrim in the Microworld. New York: Warner Books.
Wimsatt, W. K., & Beardsley, M. C. (1946). The intentional fallacy. The Sewanee Review, 54(3), 468–488. Retrieved from JSTOR.
Wimsatt, W. K., & Beardsley, M. C. (1949). The affective fallacy. The Sewanee Review, 57(1), 31–55. Retrieved from JSTOR.
SKR Pirkanmaan rahasto, vuosijuhla 10.5.2019 Juhlapuhe, Frans Mäyrä
Mitä leikki on?
Googlen haku vastaa: leikki on lapsen työtä.
Toisaalta, ja ehkä mielenkiintoisemmin, hakuikkunaan täydentyy myös: ”Leikki on totta”, ja: ”Leikki on tutkimisen korkein muoto”. Nämä toisaalta Albert Einsteiniin, toisaalta leikkikasvatukseen viittaavat ilmaukset kertovat leikin suosiosta ja iäti säilyvistä, laajoista merkityksistä. Leikki liitetään arkiajattelussa erityisesti lapsiin, ja leikkikenttineen sekä leikkivälineineen leikin kulttuurinen paikka on erityisesti lasten luona. Lapselle leikki on totta – tai, lapsille leikin erityinen todellisuus on tuttua. Leikin asemaa laajemmin kulttuurin ja yhteiskunnan piirissä voi olla haastavampaa tunnistaa, mutta se ei merkitse sitä, että esimerkiksi aikuisten leikki olisi vähämerkityksellisempää.
”Ei tänne leikkimään olla tultu!”
Leikin arvostamisen vastapoolina kulttuurissa vaikuttavat leikkikielteiset näkemykset. Työ ja leikki asettuvat vastakohdiksi, ja aikuisuutta määrittää kasvu ulos leikki-iästä ja leikillisyydestä. Kypsää aikuisuutta on vakavuus, määrätietoisuus ja tavoiterationaalinen, tehokas toiminta. Tosin tutkijat ovat tuoneet esiin kuinka jopa ankarimman puritaanisen, työkeskeisen kulttuurin piiristä on aina ollut tunnistettavissa myös leikillisyyden, luovuuden ja hauskanpidon muotoja ja hetkiä. Kulttuurin pohjavirettä ovat kuitenkin yleensä verrattain hitaasti muuttuvat arvot, normit ja merkitykset. Länsimaisessa kulttuurielämässä hyödytön leikillisyys on liitetty synnillisyyteen, kun sen sijaan kurinalainen ja kieltäymykseen perustuva, lähes askeettinen työnteko on sävyttynyt eettisesti ja uskonnollisestikin aikuisen kansalaisen hyväksi ja oikeaksi elämänasenteeksi.
Perinteistä suomalaista kulttuuria usein luonnehditaan stereotyyppisin termein sangen jäyhäksi, jopa ilottomaksi. Onneksi meille on säilynyt runsaasti vastakkaista todistusaineistoa. Suosittelen kaikille perehtymistä esimerkiksi Kalevalaseuran vuosikirjaan 61: Pelit ja leikit.
Tämä vuonna 1981 julkaistu, kansanrunousarkiston johtajan Pekka Laaksosen toimittama antologia valottaa suomalaisen kansankulttuurin pelillistä ja leikillistä puolta. Niin säilyneet kirjalliset leikki- ja pelikuvaukset, kuin rikas kuvallinen aineistokin tarjoavat välähdyksiä niihin moniin eri tapoihin, joilla leikillisyys eri muodoissaan oli punoutunut osaksi niin aikuisten kuin lastenkin elämää – myös suomalaisten heimojen kansankulttuurissa. Piiritanssit ja rinkileikit, arvoitukset ja sanaleikit, laululeikit, perinteiset urheilumuodot ja voimannäytöt, ennustaminen ja vedonlyönti, vitsit ja kepposet, nuket, kaarnaveneet, pikkuautot, pallot ja kuulat – vaikuttaa siltä, että menneiden vuosisatojen ihmisten energiaa ja kekseliäisyyttä on riittänyt runsaasti pelkän hengissä selviämisen yli ja ulkopuolelle.
Leikki kulttuurin kulmakivenä
Nykyaikaisen peli- ja leikkikulttuuritutkimuksen uranuurtaja, hollantilainen kulttuurihistorioitsija Johan Huizinga esitti vuonna 1938 valmistuneessa Leikkivä ihminen (Homo Ludens) -teoksessaan että kaikessa kulttuurissa on syvälle ulottuva leikkielementti. Taide ja urheilu, teatteri ja uskonnolliset rituaalit ovat Huizingan tulkinnan mukaan leikki-impulssin läpitunkemia, itsetarkoituksellisia ja tietynlaisiin (usein implisiittisiin) sopimuksiin ja sääntöihin pohjaavia ilmiöitä. Peli ja leikki nostetaan erilleen arkisen puurtamisen ja ravinnonhankkimisen todellisuudesta, omaksi ”taikapiirin” tapaan rajatuksi vaihtoehtoiseksi maailmakseen. Pelissä tai leikissä vallitsevat toiset pelisäännöt kuin arkitodellisuudessa. Huizinga väitti, että leikki on ei-vakavaa toimintaa, mutta monet hänen esimerkkinsä osoittivat, että vaikkapa oikeuden istuntoa tai tiettyjä sotanäyttämön rituaalisia muotoja on myöskin mahdollista analysoida leikin tai pelin termein. Ja tällainen ”leikki” voi olla, ja usein onkin, kuoleman vakavaa. On myös esimerkiksi urheilulajeja, joissa toistuvasti tapahtuu jopa kuolemaan johtavia onnettomuuksia. Ne ovat kuitenkin asettuneet kulttuurin osaksi, ja tällaista ”leikkiä omalla hengellä” siis sallitaan.
Amerikkalainen leikkitutkija Brian Sutton-Smith kirjoitti leikin ristiriitaisesta monimielisyydestä, ambiguiteetista. Leikki ja peli voivat olla harmitonta ja rentouttavaa hauskanpitoa, tai äärimmäisen keskittynyttä ja kuolemanvakavaa kamppailua. Kilpailullinen peli voi pönkittää ryhmäidentiteettiä ja ylläpitää raja-aitoja vaikkapa eri kansallisuuksien välillä – ja yhteistoiminnallinen, luova leikki ja peli puolestaan voivat purkaa stressiä ja rohkaista kokeilemaan. Sutton-Smith kuvaa kuinka kulttuurien historiassa pelit ja leikit on puhe- ja ajattelutavoissa liitetty niin yhteisön suuntaa määrääviin kohtalon voimiin, valtapeleihin, sekä yksilön kasvuun ja kehitykseen – kuin toisaalta täysin naurettavaan turhuuteen. Nykypäivän digitaalisten pelien ja leikkien tutkijat ovat samaan tapaan tunnistaneet kuinka peleissä kukoistavat luovuus, energia ja huimat taidonnäytteet; mutta toisaalta digitaalinen pelaaminen voi olla pakonomaista, ilotonta ja jopa sisältää henkiseksi väkivallaksi asti yltyvää kiusantekoa.
Tietoyhteiskunta – vai peliyhteiskunta?
Elämme nykyään yhteiskunnassa, jota – hyvässä ja pahassa – sävyttävät digitaaliset informaatio- ja viestintäteknologiat. Tälle yhteiskunnalle annettiin erityisesti 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa erilaisia teknologiakeskeisiä nimityksiä: tietoyhteiskunta, informaatioyhteiskunta, verkostoyhteiskunta. Vähitellen huomio on alkanut kääntyä teknologisesta murroksesta niihin sisällöllisiin ja merkityksellisiin muutoksiin, mitä ihmisten välisissä suhteissa, olemisen ja tietämisen muodoissa on tapahtumassa. Innostuksen jälkeen ovat esiin nousseet kriittiset ja pessimistiset äänenpainot. On siirrytty totuuden jälkeiseen aikaan, missä sosiaalisen median kuplat eristävät ihmisiä toisistaan sekä rohkaisevat vihaa ja tietämättömyyttä levittäviä joukkoliikkeitä. Globaali ympäristökatastrofi uhkaa, mutta eripuran ja valheiden kylvämisellä pakollisia toimia kehityksen suunnan muuttamiseksi jatkuvasti jarrutetaan ja pysäytetään. Vaihtoehtoiset ja optimistiset näkemykset yhteiskunnan tulevaisuudesta ovat harvassa.
Yksi tällainen optimistinen visio viime vuosilta on ajatus siirtymisestä pelilliseen kulttuuriin ja leikilliseen yhteiskuntaan. Tämän ajattelun kehittelijät ovat pelisuunnittelijoita, tutkijoita, taiteilijoita ja harrastajia, jotka ovat kiinnittäneet huomiota niihin myönteisiin mahdollisuuksiin ja voimavaroihin, joita pelillinen ja leikillinen käänne kulttuurissa voisi tuoda mukanaan. Yksi huomio kytkeytyy pelaamisen ja leikkimisen levittäytymiseen: pelejä alkaa olla lähes kaikkialla, ja lähes kaikki pelaavat ja leikkivät. Oman Pelaajabarometri-tutkimuksemme mukaan vähintään kerran kuukaudessa jotain peliä pelaa noin 88 prosenttia suomalaisista. Kun antropologian ja kansatieteen kartoittamat perinteiset pelimuodot voidaan ryhmitellä esimerkiksi onnen- ja taitopelien perusryhmiin, tai ulko-, piha-, kortti- tai lautapelaamisen tyyppisiin klassisiin muotoihin, on digitaalisen teknologian vapauttama pelillisyys kokenut valtaisan kehitysharppauksen. Perustavasti erilaisia pelimuotoja on laskentatavoista riippuen jo kymmeniä, tai satoja, julkaistuja pelejä satoja tuhansia. Suosituimpien pelien virtuaalimaailmoissa on eräiden laskelmien mukaan vietetty yhteensä jo kymmeniä miljardeja tunteja peliaikaa. Kaikki tämä jättää jälkensä: toimintamallit, kyvyt ja valmiudet muuttuvat, neurologisella tasolla tapahtuu muutosta, ihmisten vuorovaikutus ja päivittäinen toimintaympäristö muuttuvat.
Kohti pelillistyvää yhteiskuntaa
Amerikkalainen pelisuunnittelija ja -tutkija Eric Zimmerman on kirjoittanut ”Leikillisen vuosisadan manifestin” (Manifesto for a Ludic Century, 2013). Siinä hän kiinnittää huomiota itseilmaisun, vuorovaikutuksen ja kulttuurin muodoissa tapahtuvaan muutokseen. Hän nostaa esimerkkeinä esiin verkossa reaaliaikaisena liikkuvan kuvan, suurien data-aineistojen ja ohjelmoitavien toiminnallisuuksien kasvavan roolin kirjoitetun sanan ja klassisten teosmuotojen aiemmin hallitsemilla kulttuurin ja yhteiskunnan foorumeilla. ”Elämme systeemien, järjestelmien todellisuudessa”, Zimmerman julistaa. Pelit ovat dynaamisia järjestelmiä, ja monipuolinen ”pelilukutaitoisuus” (Ludic Literacy) on tehokas tapa oppia ymmärtämään monimutkaisten järjestelmien toimintaa. On eri asia vaikkapa lukea hiilen kiertokulusta, kuin osallistua pelilliseen simulaatioon, missä jokainen oma teko aiheuttaa välittömästi koettavia vaikutuksia ja muutoksia ilmakehässä ja luonnon tasapainossa.
Mutta pelilukutaito ei itsessään riitä. Meidän täytyy myös omaksua kirjoitustaidon uusi ulottuvuus: valmiudet suunnitella, muokata ja luoda pelillisiä järjestelmiä itse, ja yhdessä toisten kanssa. Monipuolinen pelianalyyttinen ja kriittiseen pelisuunnitteluun pohjautuva ymmärrys ja tietotaito voivat olla tehokas tapa kohdata ongelmia, kehittää ratkaisumalleja ja muuttaa todellisuutta. Tai kuten toinen pelitutkija-suunnittelija Jane McGonigal on julistanut: todellisuus on rikki – mutta käsittelemällä epäreilua, tehotonta tai tuhoon matkaavaa yhteiskunnallista todellisuutta viallisena pelinä, pystymme aiempaa tehokkaammin tunnistamaan ja muuttamaan sitä hallitsevia, vinoutuneita pelisääntöjä ja toiminnan logiikkoja.
Leikillisen kulttuurin ja pelillisen yhteiskunnan kasvatti on toimelias: hän ei jää kuuntelemaan auktoriteetteja, pänttäämään manuaaleja, vaan hän kokeilee itse. Hyvässä ja pahassa.
Leikki, taide ja kulttuuri
Leikillistyvää kulttuuria halkovat omanlaisensa, perustavat jännitteet. Kuten Sutton-Smith kirjoitti, leikkiä leimaa ambiguiteetti. Jos esimerkiksi palaa tarkastelemaan 1900-luvun modernin ja avantgardistisen taide-elämän leikkielementtejä, tavoittaa helposti vaikkapa dadan, surrealismin ja situationismin kokeilevat traditiot.
Dadaistiset kollaasitekniikat pyrkivät vapauttamaan mielikuvituksen luovia, vapaan assosiatiivisia potentiaaleja silppuamalla ja satunnaisesti yhdistelemällä. Samalla haastettiin auktoriteetteja, kumottiin konventioita ja tehtiin vallankumousta, ainakin ajatuksen tasolla. Dadan perimmäinen anti ja merkitys ei ehkä kuitenkaan kanna kovin kauas, ainakaan jokaisen ihmisen kohdalla. Anarkistinen leikki lakkaa, kun ei enää ole mitään raja-aitoja kaadettavana tai tabuja rikottavana.
Surrealistit myös leikittelivät satunnaisuutta hyödyntävillä ja kollektiivisilla taiteen tekemisen mekanismeilla. Esimerkiksi ketjukirjeen tapaan toteutettavat, ihmisruumiin ja taiteen konventioita haastavat exquisite corpse -kokeilut tai vaikkapa räjähdyksestä tai roiskeesta lähtevä luomistyö eivät ole kaukana nykypäivän algoritmeja ja koneoppimista hyödyntävistä taidesuuntauksista.
Situationistien perintöä tähän päivään voi puolestaan halutessaan seurata vaikkapa Pokémon GO -paikkatietopeliin asti.
Guy Debord ja kumppanit pyrkivät 1950-luvun lopulla taistelemaan kapitalistisen, kuvien ja spektaakkelin yhteiskunnan vieraannuttavia kehityskulkuja vastaan muun muassa ”psykogeografisen tutkimuksen” keinoin. Kaduilla satunnaisesti tai mielivaltaisten sääntöjen mukaan tapahtuva ”ajelehtiminen” (la dérive) tuotti yllättäviä kohtaamisia ja vaihtoehtoista ymmärrystä ihmisten, tilojen ja paikkojen vuorovaikutuksesta. Pokémon GO -peli on omien tutkimustemme mukaan kyennyt monien pelaajien kohdalla samaan tapaan rohkaisemaan peliä pelaavien ihmisten satunnaisia kohtaamisia toistensa, ja arkisen, lähes näkymättömäksi muuttuneen ympäristönsä kanssa.
Leikillisyys ja elämän voimavarat
Leikillinen ja pelillinen kulttuuri ei välttämättä rajaudu arjessamme vain viihteellisten pelien tai avantgardistisen taiteen piiriin. Kyse on laajimmin ymmärrettynä kehityskulusta, missä uudenlaisten pelien asettuminen kulttuurin ilmaisukieleen on yksi ulottuvuus, osallistuvuus, kokeilevuus ja erilaiset pelaamisen muodot toinen. Kulttuurin sisältöjen ja toimintamallien lisäksi kannattaa huomioida kuitenkin myös yleensä näkymättömiin jäävät muutokset arvopohjassa ja ajattelumalleissa. Ehkä leikillisyys, luovuus ja kokeilevuus olisi kaikkialle levittäytyvän pelillisyyden myötä saamassa hieman enemmän hyväksyntää – jopa arvostusta – osakseen? Oma lukunsa on sitten se, missä määrin pelillisyys ja leikillisyys oikeasti pystyvät muuttamaan esimerkiksi yhteiskunnan valtarakenteita, ansaintalogiikkaa, tai ihmisten kykyä sopeutua ja hyväksyä erilaisuutta.
Yksilön ja arjen tasolla persoonallisuuteen liittyvät piirteet ovat tässä suhteessa kiinnittäneet tutkijoiden huomiota. Eräiden määritelmien mukaan leikillisyys persoonallisuuden piirteenä tarkoittaa taipumusta osallistua leikillisiin ja pelillisiin toimintoihin, ja lisäksi kykyä kehystää erilaiset arjessa kohdatut ilmiöt tai tehtävät humoristisella ja luovalla otteella.
Erityisesti vastoinkäymisten ja kovien aikojen kohdalla tämä ulottuvuus leikillisyyttä on kullan arvoinen. Leikillisten taidemuotojen tai pelisuunnittelun mestarien lisäksi kannattaakin nostaa esiin ne kaikki tavalliset ihmiset, jotka jaksavat ylläpitää iloa ja luovuutta päivittäisen elämän pohjavireenä. Leikillisyyden harjoittamisen myötä kehittyy resilienssi – psyykkinen palautumiskyky, sisäinen voima ja taittumattoman sitkeä elämänilo.
Kaunista kevättä ja leikillisempää tulevaisuutta kaikille!
(Juhlapuheen teksti on aiemmin julkaistu Suomen kulttuurirahaston sivuilla: https://skr.fi/serve/pi-juhlapuhe-2019 Puheen kuvituskuvat: Creative Commons - Flickr.com, Wikipedia.)
Viime aikoina on levinnyt hälyttäviä uutisia: Tampereen uuden yliopiston johtosäännössä on uutisoitu olevan lainvastaisuuksia, ja yliopistoyhteisön keskeiset ryhmät ovat jättäneet kantelun eduskunnan oikeusasiamiehelle. Siirtymävaiheen hallituksen menettelyjen ja sen laatiman johtosäännön kirjausten on uutisissa kerrottu vaarantavan perustuslaissa turvatun yliopistojen hallinnollisen autonomian ja tieteellisen riippumattomuuden. Suomen Kuvalehti julkaisi äskettäin johtavan suomalaisen sosiologin, akatemiaprofessori Pertti Alasuutarin kirjoituksen, missä hän katsoo, että Teknologiateollisuus haluaa sanella, millaista uuden yliopiston tutkimus ja opetus ovat, ja vakavasti harkitsee, haluaako enää jatkaa uuden yliopiston palveluksessa. Akateemisen maailman ulkopuolisille voi helposti olla epäselvää, mistä on kysymys. Eivätkö yliopistot halua olla vuorovaikutuksessa ympäröivän yhteiskunnan kanssa? Eikö yliopistoyhteisön mielestä tieteellä pitäisi olla positiivisia vaikutuksia yhteiskuntaan?
Olen itse toiminut Tampereen yliopistossa vuodesta 1985, jolloin aloitin siellä opintoni. Toimin tällä hetkellä professorina, viestintätieteiden tiedekunnan varadekaanina ja Suomen Akatemian tieteen huippuyksikön johtajana. Toimin aiemmin myös OKM:n asettaman Tampere3-ohjausryhmän professorikuntaa edustavana jäsenenä. Olen johtanut kymmeniä ulkopuolisella, kilpailulla rahoituksella toteutettuja tutkimushankkeita, ja monissa niissä meillä on ollut kumppanina yrityksiä, yhteisöjä tai muita, akateemisen maailman ulkopuolisia tahoja. Pääsääntöisesti olen kokenut tämän yhteistyön ja vuorovaikutuksen rikastuttavana, ja pidän kannatettavana sitä perustavaa visiota, että uusi Tampere3-korkeakoulu on tiiviisti kiinni ympäröivässä maailmassa, ja hyödyntää esimerkiksi Tampereen kaupunkia laajana ”koelaboratoriona”, missä erilaisia monimutkaisia todellisen maailman ongelmia voidaan yhteistyössä pyrkiä niin tutkimaan kuin ehkä myös osin ratkaisemaan. Minusta on myös hyvä asia, että osana yliopisto-opintoja on monitieteisiä projektiopintoja, missä erilaisten yhteistyökumppanien kanssa tartutaan myös käytännöllisiin haasteisiin, tutkitaan, kokeillaan ja kehitetään käytännössä korkeakoulutetulta asiantuntijalta tulevaisuudessa edellytettäviä taitoja. Tällaiset elementit on sisällytetty tiedekuntamme tutkinto-ohjelmien tuleviin opetussuunnitelmiin.
Tieteellisen toiminnan riippumattomuus ja autonomia on kuitenkin periaatteellisesti erittäin tärkeä; kyseessä on luovuttamaton osa yliopistojen perusolemusta. Kun siitä aletaan tinkiä, ei kohta enää olla aidossa tiedeyliopistossa. Tietyillä aloilla tämä on erittäin paljaassa muodossa näkyvissä: jos lääketieteellisen tutkijan havaitaan ottaneen rahaa vastaan tupakkateollisuudelta, herää välittömästi epäilys hänen tupakan terveysvaikutuksia koskevan tutkimuksensa riippumattomuudesta. Tutkimusta lukevan mielessä voi herätä kysymys, onko taustayhteisö jotenkin ohjaillut kysymyksenasettelua, tutkimukseen valittua näkökulmaa, tai suoraan pyrkinyt estämään ei-toivottujen tutkimustulosten päätymistä julkisuuteen. Jonkin intressiryhmän ”omistuksessa” (ja omistajaohjauksessa) oleva yliopisto tuskin kokonaisuudessaan helposti joutuu yhtä radikaalien epäluulojen alle, mutta kysymyksiä voi nousta siitä, onko tällaisissa puitteissa tehtävä tutkimustyö näkökulmiltaan kapea-alaisempaa, tai jossain määrin älyllisesti epärehellistä, verrattuna toisella tavalla profiloituneessa yliopistossa tehtävään.
Tieteen autonomia ja yliopistojen itsehallinto on kirjattu perustuslakiin juuri sen takia, että tällaisia epäilyksiä ei voisi laajamittaisesti syntyä, ja että meillä olisi riippumattomia tiedeinstituutioita, jotka puolueettomasti, kansainvälisten käytänteiden mukaisesti vertaisarvioivat toinen toistensa toimintaa. Jos yliopiston perustamiseen ja sen strategian määrittämiseen alkaa keskeisesti sekaantua vaikkapa erilaisia kaupallisia intressejä, ei tällainen yliopisto pian enää näyttäydy kansainvälisten kumppaniensa rinnalla uskottavana, puolueetonta tiedonintressiä ja kriittistä ajattelua tinkimättömästi edistävänä toimijana. Valitettavasti tällaisia epäilyksiä alkaa jo ilmeisesti nousta varjostamaan uuden Tampereen yliopiston syntyä. Sen sijaan, että julkisuuteen olisi välittynyt vahva kuva siitä kuinka siirtymävaiheen hallitus ja sen piirissä vaikuttavat tietyt perustajatahot pyrkisivät pyyteettömästi edistämään tiedettä, ja työskentelisivät aidosti tiedettä vaalivana, yleishyödyllisenä säätiönä, onkin jouduttu seuraamaan monivaiheista näytelmää, missä kulissien takainen painostus on lopulta noussut myös julkisuuteen: uutisten mukaan OKM oli uhkaillut TaYn hallitusta ja rehtoria rahoituksen vähenemisellä ja hallituksen jäsenten henkilökohtaisella korvausvastuulla, ellei ulkopuolisten perustajien valitsemaa siirtymävaiheen säätiöhallitusta hyväksytä esitetyssä kokoonpanossaan; samoin on kerrottu siitä kuinka siirtymävaiheen hallitus olisi puolestaan mm. pantannut valmistelemaansa uuden yliopiston johtosääntöluonnosta valintansa vahvistamiseen saakka, mikä jälkeen on paljastettu johtosääntö, joka siirtäisi yliopiston ylimmän päätösvallan täysin yliopistoyhteisön ulkopuolisille tahoille; ja kun vaaleilla (asetettujen kiintiösääntöjen puitteissa) valittu konsistori on ryhtynyt toteuttamaan laissa taattua tehtäväänsä uuden hallituksen valinnassa, muuttaakin siirtymävaiheen hallitus kesken kaiken johtosääntöä, siten että siirtymävaiheen hallituksen omaa valtaa vahvistetaan kautta linjan (ks. linkit alla). Tällainen menettely ei täytä hyvän hallintotavan kriteerejä, ja siirtymävaiheen hallituksen toiminnasta onkin jätetty valitus myös hallinto-oikeuteen.
Harmillista on, että vaikka kuuluisi siihenkin yliopistoyhteisön ryhmään (kuten itse kuulun), jonka mielestä tietyt siirtymävaiheen hallituksen tavoittelemat uudistukset ovat sinänsä oikean suuntaisia, on niitä vaikea puolustaa, kun valittu toimintamalli vie jatkuvasti pohjaa luottamukselta. Jo yksinomaan jatkuva salailu asioiden valmistelussa on täysin kestämätöntä – ja suorastaan sen julkisuuslain vastaista joka ohjaa yliopistojen kaltaisia, julkista valtaa käyttäviä toimijoita. Julkisuuslain rikkomuksista uutisoitiin laajasti mm. uuden rehtorin valintaprosessin yhteydessä (ks. alla).
Vielä kertauksena: lainsäädännön ylin tulkitsija, eduskunnan perustuslakivaliokunta on siis Tampereen yliopiston perustamista koskevassa lausunnossaan korostanut, että ”myös säätiöyliopiston hallituksen kokoonpanon on määräydyttävä yliopistoyhteisön itsensä päätöksin ja vastaavia periaatteita noudattaen kuin julkisoikeudellisissa yliopistoissa” (PeVL 11/2009 vp, s. 4/II: https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/Lausunto/Documents/pevl_11+2009.pdf ). Lisäksi valiokunta on säätiöyliopistojen osalta painottanut, että ”sikäli kuin tällaisia laitoksia pidetään yliopistoina, niiden tulee toiminnassaan pystyä tarjoamaan takeet perustuslain 16 §:n 3 momentin täyttämisestä ja olla hallinnollisesti niin järjestettyjä, että tiede ja tutkimusyhteisön itsehallinto tulee niissä turvatuksi perustuslain 123 §:ssä tarkoitetulla tavalla ’sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään’ (PeVL 11/2009 vp, s. 4/I). Näillä vaatimuksilla turvataan yliopiston toiminnan perustuslain 16 §:n 3 momentissa mainittua ydintä, joka on vapaa tiede, taide ja ylin opetus.” (Ks. https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/Lausunto/Sivut/PeVL_43+2017.aspx )
Uuden yliopistolain käsittelyn yhteydessä perustuslakivaliokunta puolestaan lausui mm. näin: ”Näin ollen mikään lainsäätäjän valitsema sääntelyvaihtoehto ei saa johtaa siihen, että yliopistoyhteisö ei voi valita hallituksen enemmistöä yliopiston sisäisistä ryhmistä. Säätiöyliopistojen erityiseen rakenteeseen ja organisoitumismuotoon viitaten valiokunta ei kuitenkaan nähnyt perustuslain 123 §:n 1 momentista johtuvaa estettä sille, että säätiön perustaneille tahoille jo lailla turvataan tietty vähemmistöedustus hallituksessa, esimerkiksi kaksi paikkaa seitsemästä. Näidenkin hallituksen jäsenten tuli kuitenkin olla yliopistoyhteisön aidosti valittavissa.” (PeVL 18/2009 vp) Siirtymäkauden hallituksen ajama linja sulkea tamperelainen tiedeyhteisö ulos yliopiston hallinnosta on siis useassa suhteessa perustuslain vastainen. (Ks. lausunto: https://www.eduskunta.fi/FI/vaski/Lausunto/Documents/pevl_18+2009.pdf )
Henkilökohtaisena kommenttina todettakoon, että ymmärrän täysin professori Alasuutarin syvän turhautumisen, eikä kyseessä ole tutkijoiden, tai ylimmän tutkimusjohdon parissa mikään yksittäistapaus. Olen ulkomailla joskus törmännyt yliopiston nimeä käyttävään opinahjoon, missä professori kertoi katkerana, että hänen täytyy jopa keskiajan historiaa käsittelevää kurssiehdotusta tehdessään aina lomakkeella perustella, miten tämä kurssi edistää yritysten työvoimatarpeita, kansallista kilpailukykyä tai muuta yhteiskunnallista menestystä. Muistan silloisen syvän säälin ja myötähäpeän tunteet; kohtaaminen jäi mieleen varoittavana esimerkkinä siitä viestistä, mitä perustava kyvyttömyys ymmärtää tieteellisen toiminnan perusluonnetta välitti siitä kulttuurista, millä tuota laitosta yritettiin johtaa. Voi olla, että tieteellisen perustutkimuksen synnyttämä ymmärrys auttaa pitkällä tähtäimellä jonkin merkittävän ongelman ratkaisemisessa, mutta tällaisen välineellisen ajattelun pakottaminen kaikkea tiedettä johtavaksi strategiseksi pääperiaatteeksi on hyvin vaarallista, ainakin jos halutaan luoda uskottava tiedeyliopisto. Jos sen sijaan tavoitteena on luoda jotain aivan muuta, se on toinen asia. Silloin kannattaa tuo toinen tavoite lausua ääneen, jotta osaamme tehdä siitä oikeat päätelmät. Selvää on, että nyt valitut toimintalinjat ovat jo vaikuttaneet demoralisoivasti moniin tieteentekijöihin. Prosessi on myös aiheuttanut yliopistolle mahdollisesti vielä pitkään vaikuttavaa mainehaittaa ainakin tiedeyhteisön parissa. On selkeän korjausliikkeen paikka.
Worldcon 75 in Helsinki has generally been an excellent event with multiple cultures, diverse forms of art and innumerable communities of fandom coming together. However, what left bit of a bad taste to the mouth was the organizers’ decision yesterday to cancel a LARP (live action role-play), dealing with old people and dementia. The decision is highly controversial, and apparently based on some (non-Nordic) participants strongly communicating their upset at such a sensitive topic has been even allowed to be submitted in the form of a “game”, into the con program. On the other hand, same people would apparently be completely fine with Altzheimer and similar conditions being handled in form of a novel, for example.
There will be no doubt multiple reactions coming in to this from experts of this field in the future. My short comment: this is an unfortunate case of censorship, based on cultural perception of play and games as inherently trivializing or “fun-based” form of low culture. It seems that for some people, there still are strict cultural hierarchies even within the popular culture, with games at the very bottom – and that handling something sensitive with the form of role-play, for example, can be an insult. Such position completely ignores the work that has been done for decades in Nordic LARP and in digital indie “art games” (and also within the academic traditions of game studies) to expand the range of games and play for cultural expression, and to remove expectation or stigma of automatic trivialism from the interactive forms of art and culture. The organisers have obviously been pressurised by some vocal individuals, but the outcome in this case was a failure to stand up, explain the value and potential of role-playing games, and Nordic LARP in particular to an international audience, and make a difference. A sad day.
Tampere3-työnimellä valmisteltu kolmen tamperelaisen korkeakoulun fuusio on lähestymässä uutta vaihetta: 20.4.2017 on tarkoitus pitää uuden yliopistosäätiön perustamisen allekirjoitustilaisuus Tampereella. Yhdistyminen on historiallinen ja osaltaan näyttää suuntaa korkeakoulukentän kehitykselle laajemminkin. Maanantaina 10.4. säätiön perustamiskirjaa ja sääntöluonnokseen tehtyjä muutoksia käsitellään Tampereen kaupunginhallituksen kokouksessa, missä yhteydessä hyväksyttäväksi tarkoitetut asiakirjat ovat tulleet ensimmäistä kertaa julkisesti saataville. Näitä, lopullisiksi tarkoitettuja versioita on nyt siis vasta mahdollista tarkastella, kommentoida ja käydä niistä julkista keskustelua. Esitetyssä muodossaan säätiön säännöissä on valitettavasti useita ongelmia. Aluksi hieman taustaa.
Tampere3-fuusioprosessissa on ollut monia vaiheita, kuten tällaisissa laajoissa ja monimutkaisissa hankkeissa usein on. Olen itse seurannut hankkeen etenemistä keväästä 2016 lähtien tiiviisti OKM:n asettaman Tampere3-ohjausryhmän jäsenenä. Ohjausryhmään on ollut nimettynä jäseniksi ministeriön asiantuntijoita, kolmen korkeakoulujen rehtorit, sekä yliopistoyhteisön ja hankeorganisaation edustajia. Itse toin työryhmään tieteellistä työtä johtavan professorikunnan sekä laajemmin yliopistojen henkilöstön näkökantoja. Kevään ja kesän aikana uudelle yliopistolle sekä sen ja ammattikorkeakoulun muodostamalle konsernille hahmoteltiin kunnianhimoinen visio monialaisena ja poikkitieteisenä, uusia uria aukovana korkeakouluna, missä tehdään tiedettä joka ammentaa käytännöistä, ja missä innovoidaan ympäröivän yhteiskunnan ja tutkimuksen vuoropuheluun perustuvaa, uudenlaista opetusta.
Syksyllä hanke ajautui kuitenkin vaikeuksiin ja marraskuussa 2016 uutisoitiin laajalti, että TTY-säätiön hallitus oli osaltaan päättänyt keskeyttää Tampere3-korkeakoulufuusion valmistelun. OKM:n Tampere3-ohjausryhmän viimeiseksi kokoukseksi jäi 14.10. pidetty kokous, missä vaiheessa esillä oli vielä näkemys, että säätiön perustaminen tapahtuisi joulukuun alussa, ja yliopistokonserni aloittaisi 1.1.2018. Erityisesti TTY:n johto peräänkuulutti yliopistoyhteisöiltä yhteistä näkemystä ”strategisesta johtamisjärjestelmästä”, realistisempaa aikataulua, sekä valtiolta lisärahaa niin siirtymävaiheen kustannuksiin kuin uuden yliopiston pääomittamiseen.
OKM:n, kolmen korkeakoulun hallitusten, niiden taustayhteisöjen ja Tampere3-säätiön perustajiksi sitoutuneiden lukuisten osapuolten (mm. Tampereen kaupunki ja Teknologiateollisuus ry.) väliset keskustelut, missä Tampere3-prosessi saatiin jälleen käynnistymään ovat ilmeisesti olleet monipolviset, mutta näistä vaiheista ei ole juurikaan tiedotettu, eikä OKM:n Tampere3-ohjausryhmää ole enää kutsuttu kertaakaan koolle. Opiskelijalehti Aviisi julkaisi 30.3. laajan artikkelin, missä hankkeen nykytilannetta ensimmäistä kertaa yksityiskohtaisemmin saatiin avattua (ks. http://www.aviisi.fi/2017/03/tampere-3-kulkee-kohti-maalia-erimielisyydet-haudattu-vahin-aanin/). Hankeen aikataulu näissä neuvotteluissa määriteltiin uudelleen siten että uuden yliopiston käynnistys olisi 2019 alusta, ja lisärahaakin oli luvassa – tosin tavoitellun 50 miljoonan sijaan siirtymävaiheeseen on ilmeisesti nyt luvattu 22 miljoonan euron rahoitus. Keskeinen kannustin neuvottelujen ripeään jatkamiseen vuoden vaihteen jälkeen lienee ollutkin raha: OKM:n ja tamperelaisten korkeakoulujen välisiin tulossopimuksiin on kirjattu lisärahoitus ehdollisena. Jos hankekokonaisuus ei etene sovitusti, ministeriö poistaa fuusion toteuttamiseen luvatun lisärahoituksen.
Yliopistoyhteisö on viime kuukaudet ollut odottavalla kannalla ja toivonut neuvottelujen johtavan viisaaseen lopputulemaan. Se, että säätiön perustamiseen ja Tampere3-yliopiston toteuttamiseen on nyt päädytty, on erittäin tervetullut uutinen, ja seuraavissa vaiheissa mahdollistaa katseen siirtämisen entistä selkeämmin itse tekemiseen; niin tutkimuksen, opetuksen kuin yhteisten tukipalvelujenkin valmistelun alueella henki on ymmärtääkseni ollutkin hyvä ja rakentava. Suurimpia kysymysmerkkejä on liittynyt siihen, millaista yliopistoa hallinnollisesti, tieteen autonomian ja eri tieteenalojen asiantuntemuksen kuulemisen näkökulmasta ollaan tekemässä.
Suomen perustuslaki takaa yliopistoille itsehallinnon, ja yliopistolaki täsmentää puitteet tälle yliopistojen itsehallinnolle, sekä vahvistaa niissä vallitsevan tutkimuksen, taiteen ja opetuksen vapauden. Nyt julki tulleet yliopistosäätiön säännöt vahvistavat yleisellä tasolla sitoutumisen näihin perusperiaatteisiin. Sääntöluonnoksessa on kuitenkin myös useita yksityiskohtia, jotka vaativat julkista keskustelua, ja mieluiten pikaisia korjauksia ennen säätiön perustamista. (Sääntöluonnos on saatavilla Tampereen kaupunginvaltuuston sivuilta: http://tampere.cloudnc.fi/fi-FI/Toimielimet/Kaupunginhallitus/Kokous_1042017/Saatioyliopiston_perustamiskirjan_ja_saa(17266) .)
Ensimmäinen tällainen ongelmakohta on §10 kirjaus, missä rehtori tai hänen määräämänsä toimii yliopiston monijäsenisen toimielimen (konsistorin) puheenjohtajana. Tämä sotii yliopiston itsehallintoa vastaan, ja tämä maininta tuleekin poistaa säätiön säännöistä. Myös asiassa konsultoidut perustuslakiasiantuntijat ovat todenneet, että konsistorin puheenjohtajana ei voi toimia sen ulkopuolinen henkilö. Kyse on periaatteellisesti tärkeästä asiasta: monijäseninen toimielin on se foorumi, mihin jäsenet valitaan lain mukaan kolmikannalla, eli siellä ovat edustettuna yliopiston professorit, muu henkilöstö ja opiskelijat – se on paikka missä kuuluu tiedeyhteisön oma ääni. Konsistori on hallituksen valitsemalle rehtorille keskeinen keskustelupartneri, mutta koska konsistori valitsee hallituksen, joka puolestaan nimittää rehtorin, ei rehtori voi siitäkään syystä toimia yliopistoyhteisöä edustavan konsistorin puheenjohtajana. (Edit: OKM toimitti allekirjoitustilaisuuteen kutsutuille 5.4. päivätyn version säätiön sääntöluonnoksesta, missä tämä kohta olikin jo muutettu muotoon “Konsistorin puheenjohtajasta määrätään yliopiston johtosäännössä.” – Erittäin järkevä ja tervetullut korjaus!)
Toinen ongelmallinen kohta on §16 siirtymäsäännösten kirjaus, missä säätiön ensimmäisen hallituksen nimittävät nykyisten korkeakoulujen hallitukset, nimityskomitean esityksestä, siten että käytännön nimitysvalta on siirretty yliopiston ja tiedeyhteisön ulkopuolelle. Kuudesta nimityskomitean jäsenestä kolme olisi säätiön perustajien esittämiä henkilöitä, kolme yliopistoyhteisön, ja komitean puheenjohtajana mahdollisessa äänestystilanteessa ratkaisevassa roolissa toimisi perustajien, eli ulkopuolisten asettama jäsen. Tämä siirtäisi uuden yliopiston perustamisen ja sen linjausten muodostamisen kannalta strategisesti tärkeässä vaiheessa vallan pois yliopistojen ja tiedeyhteisön piiristä. Tämä kohta on tärkeä korjata yliopistolain mukaiseksi.
Kolmantena kohtana heti alussa, §2 säätiön tarkoituksen muotoiluun on tehty edellissyksyn sääntöluonnoksista poikkeava lisäys, missä uuden säätiöyliopiston toiminta esitetään perustuvaksi ”Tampereen yliopiston ja Tampereen teknillisen yliopiston tutkimukseen ja opetukseen, muun muassa korkeatasoiseen lääketieteeseen, taloustieteeseen, tekniikkaan ja yhteiskuntatieteisiin sekä näistä johdettaviin uudenlaisiin tutkimuksen ja opetuksen yhdistelmiin”. Tämä kirjaus on tarpeeton, koska se ei aidosti kata kaikkia niitä monia vahvoja tieteenaloja, joita näissä yliopistoissa (erityisesti Tampereen yliopistossa) harjoitetaan. Se on myös omiaan luomaan vaikutelman, että tässä pyritään määrittelemään uudelle yliopistolle profiilia ja painoaloja tavalla, joka kuuluu yliopiston oman päätäntävallan ja tieteen autonomian piiriin. Kohtaa voidaan halutessa jatkossa lukea siten, että säännöissä halutaan erikseen sulkea pois esimerkiksi humanististen tieteenalojen, tai kasvatustieteiden kaltaisten yhteiskunnan ja kulttuurimme kannalta olennaiset alat uuden monialayliopiston tulevaisuuden profiilista. Tämä olisi uutta yliopistoa ja sen monitieteistä potentiaalia merkittävästi kaventava ja heikentävä linjaus.
On erittäin harmillista, että yliopistoyhteisö ei ole voinut avoimesti osallistua säätiön lähtökohdista ja säännöistä käytävään keskusteluun. Lisäksi voi vain arvailla niitä tarkoitusperiä, miksi taustavalmisteluissa on päädytty esittämään säätiön sääntöihin sellaisia kirjauksia, mitä niihin ei yliopistolain ja tieteen autonomian mukaan kuulu. Aviisin yllä mainitussa haastattelussahan yliopistojen rehtorit korostivat, että uuden korkeakoulusäätiön säännöt ovat perustajien ja ministeriön välinen asia, joihin he eivät halua ottaa kantaa. Perustuslakiasiantuntijoiden kantaan nojaten Tampereen yliopiston puolelta myös korostetaan, että ristiriitatilanteissa yliopiston johtosääntö ylittää säätiön säännöt. Yliopiston toimintaan pitäisikin tehdä yksityiskohtaisempia linjauksia vain johtosäännössä, joka on valmisteltu yliopistolain ja yliopiston autonomian mukaisessa järjestyksessä. Kaikki edellä mainitut ongelmalliset yksityiskohdat ovatkin säätiön säännöissä täysin turhia lisäyksiä.
Nyt sääntöihin tutustuttuani oma henkilökohtainen kantani on, että parasta olisi korjata säätiön säännöistä nämä muutamat kauneusvirheet, ja perustaa vahva uusi tiede- ja opetusyliopisto sellaisille lähtökohdille, missä ei heti alkumetreillä ole pahoja valuvikoja. Asiantuntijat pystyvät epäilemättä jäljellä olevat muutamat ongelmakohdat korjaamaan tarvittaessa hyvin nopeasti, jos vain riittävää tahtoa perustajien ja ministeriön keskuudesta löytyy. Seuraavassa vaiheessa tämä keskustelu tulee käytäväksi ennen kaikkea Tampereen kaupunginhallituksessa, missä toivottavasti tehdään sellaisia päätöksiä, jotka kestävät tulevaisuudessa tehtävät kriittiset tarkastelut. Tarkennusten ja sääntöjen korjausten jälkeen uuden yliopiston rakennustyössä on mahdollista edetä selkeissä, yliopistolain takaamissa puitteissa. Kyse on mitä suurimmassa määrin luottamuksen synnyttämisestä kolmen erilaisen, eri tieteenaloja ja johtamiskulttuureja edustavan korkeakoulun yhdistyessä. Nyt nämä muutamat kyseenalaiset kirjaukset täysin turhaan uhkaavat nostaa kysymysmerkkejä hankkeen ja yliopiston tulevan menestyksen ylle.
Aamulehti on uutisoinut (2.11.) yliopistoyhteisön huolesta, miten käy yliopistodemokratian Tampereen uudessa yliopistossa. Huolen syy, yliopistodemokratian perustava merkitys tieteelle ja yliopiston menestykselle, ei kuitenkaan käynyt jutusta selväksi. Yliopiston laatu, vaikuttavuus ja tuloksellisuus rakentuvat yliopiston autonomian sekä tutkimuksen ja opetuksen vapauden periaatteille.
Niin professorit, tutkimus- ja opetushenkilöstö kuin opiskelijatkin Tampereen yliopistoyhteisössä näkevät uuden Tampere3-yliopiston myönteisenä mahdollisuutena yhteistyöhön ja uusiin avauksiin. Monialaisuus ja -tieteisyys tarjoavat opetukselle, tutkimukselle, yhteiskunnalliselle vuorovaikutukselle ja innovaatioille hyvän kasvualustan. Uuden yliopiston perustamiseen ja sääntöihin liittyvät yksityiskohdat vaativat kuitenkin muutoksia.
Professorit tieteenalojensa johtajina kantavat huolta erityisesti huippuluokan tieteen tekemisen mahdollisuuksista. Yliopistolakiin ja perustuslakiin on kirjattu tieteen autonomia ja yliopistojen itsehallinto: itse itseään korjaavalla tiedeyhteisöllä on parhaat keinot tunnistaa tärkeät, uutta luovat tutkimusaiheet ja julkaista tulokset ilman ulkoista kontrollia ja sensuuria. Tästä peruslähtökohdasta tuskin on näkemyseroja uutta Tampere3-yliopistoa valmistelevien tahojen keskuudessa.
Tehokas, huippuluokan yliopisto edellyttää heti alusta lähtien tiedeyhteisön luottamukseen nojaavaa, vahvaa hallintoa. Luottamus syntyy, kun toimitaan yliopistolain mukaisesti: vaaleilla valittu monijäseninen toimielin konsistori valitsee hallituksen, joka puolestaan valitsee rehtorin operatiiviseksi johtajaksi.
Nyt sekä maan hallituksen lakiehdotukseen että yliopistosäätiön sääntöluonnokseen on kirjattu siirtymäsäännöksiä, jotka tarpeettomasti poikkeavat yliopistolaista. Kaavailtu hallituksen nimityskomitean kokoonpano siirtäisi vallan yliopistoyhteisön ulkopuolelle. Myös siirtymäkauden hallituksen jopa nelivuotiset kaudet lykkäävät lain mukaiseen nimitysprosessiin siirtymistä tarpeettomasti eteenpäin.
Säätiön säännöissä ei myöskään pidä rajoittaa tiedeyhteisöä edustavan konsistorin valtaa asettamalla sen puheenjohtajaksi rehtoria. Näin laajassa yliopistokokonaisuudessa on erityisen tärkeä varmistaa tieteellisen asiantuntemuksen vaikuttavuus johtamisjärjestelmässä, jotta monitieteisen kentän monet äänet saadaan rikastuttamaan ja tarvittaessa korjaamaan mahdollisia operatiivisen johdon sokeita pisteitä.
Tuore yliopistolain vaikutuksia arvioiva raportti osoitti, että johtajakeskeisempi johtamisjärjestelmä on etäännyttänyt yliopistoyhteisöä päätöksenteosta ja kärjistänyt johdon ja henkilöstön näkemyseroja. Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen esitti arvion julkistamisen yhteydessä, että viesti on otettava vakavasti: on kehitettävä toimintakulttuuria ja johtamista vuorovaikutusta lisäävään suuntaan. Perustettava yliopisto voi näyttää tässä esimerkkiä uudella, sille soveltuvalla johtamisjärjestelmällä, jossa laajapohjainen tieteellinen asiantuntemus ja akateeminen osaaminen ovat strategian keskeisiä elementtejä.
Tiedeyhteisön ja perustajien halu ja pyrkimys tamperelaisen korkeakoulukokonaisuuden menestykseen ja kehittämiseen on vahva ja yhteinen. Kun luodaan uusi yliopisto, on erittäin tärkeä varmistaa, että siitä tulee autonomisen tieteenharjoittamisen kannalta ja perustuslain tarkoittamassa mielessä hyvä yliopisto.
Mari Hatavara, Frans Mäyrä
Kirjoittajat ovat Tampereen yliopiston professoreja ja kuuluvat Professoriliiton Tampereen yliopiston osaston johtokuntaan.
Olin kutsuttuna puhujana edustamassa professorikuntaa tämän päivän avoimessa ”Tampere3 NoSignal” -yhteisötapahtumassa, mistä koottuina muutamia terveisiä:
Professorit, tutkimus- ja opetushenkilöstö kuin opiskelijatkin Tampereen yliopistoyhteisön piirissä näkevät lähtökohtaisesti uuden Tampere3-yliopiston ja korkeakoulukonsortion erittäin myönteisenä mahdollisuutena kehitystyöhön ja uusiin avauksiin niin tutkimuksen, koulutuksen kuin yhteiskunnallisen vaikuttavuuden ja vuorovaikutuksen alueella. Nyt Tampereen kaupungin käsittelyn yhteydessä julkisen keskustelun kohteeksi nousseet, säätiöyliopiston perustamiseen ja sääntöihin liittyvät yksityiskohdat vaativat kuitenkin vielä pikaista reagointia. (Linkki Tampere3-materiaaleihin Tampereen kaupungin sivuilla.)
Professorit oman tieteenalojensa johtajanroolinsa kautta kantavat huolta erityisesti huippuluokan tieteen tekemisen mahdollisuuksista. Uusi Tampere3-yliopisto on paitsi suurempi myös paljon laaja-alaisempi kuin mikään nykyinen korkeakoulumme. Kunnianhimoisessa kokonaisuudessa on huomioitava niin humanististen, yhteiskuntatieteisten, luonnontieteisten, kuin myös teknologiatutkimuksen ja lääketieteen eri alojen toiminnan erityispiirteet.
Yliopistolakiin ja perustuslakiin on kirjattu tieteen autonomia ja yliopistojen itsehallinto: itse itseään korjaavalla tiedeyhteisöllä on parhaat keinot tunnistaa tärkeät tutkimusaiheet ja julkaista tulokset ilman ulkoista kontrollia ja sensuuria. Uskon että tästä peruslähtökohdasta ei ole syviä näkemyseroja uutta Tampere3-yliopistoa valmistelevien tahojen keskuudessa. Sävyeroja ja painotuseroja kuitenkin on havaittu. Kaikki osapuolet epäilemättä tavoittelevat menestyksellisesti toimivaa yliopistoa, mutta yliopisto- ja organisaatiokulttuureissa on havaittavissa selkeitä eroja.
Tampereen yliopiston professorien ja laadukkaan tieteentekemisen kannalta on tärkeää, että uudelle yliopistolle heti alusta lähtien luodaan tiedeyhteisön luottamukseen nojaava, vahva hallinto. Tämä luottamus syntyy luontevasti, kun toimitaan yliopistolain mukaisesti, eli vaaleilla valittu monijäseninen toimielin valitsee hallituksen, joka puolestaan valitsee rehtorin toteuttamaan operatiivista johtamista.
Nyt sekä hallituksen yliopistolakiesitysluonnokseen, että yliopistosäätiön sääntöluonnokseen on kirjattu siirtymäsäännöksiä, jotka tarpeettomasti poikkeavat yliopistolaista. Esimerkiksi säätiön säännöissä kaavaillaan, että uuden hallituksen nimityskomitea on kuusijäseninen, joista yliopistoyhteisön edustajat jäävät vähemmistöön, kun puheenjohtajaksi ollaan asettamassa säätiön perustajien edustajaa. Yliopistolain mukaan säätiöyliopiston hallituksen jäsenistä kuitenkin neljän tulee olla yhteisön piiristä tai heidän asettamanaan – kolme jäsentä valitaan perustajien asettamista ehdokkaista. Periaate tiedeyhteisön vahvasta, tieteen autonomiaa kunnioittavasta päätöksentekoroolista on lain kirjauksessa selvä, mutta säätiön sääntöluonnoksen kirjaus nimityskomitean puheenjohtajasta sotii tätä periaatetta vastaan.
Vahvaa tieteellisen asiantuntijayhteisön näkemystä ja vaikuttamismahdollisuutta voivat – ja pitää – toki hallituksessa edistää sekä yliopistoyhteisön nimeämät, että perustajien nimeämät asiantuntijat, mikäli he aidosti edustavat säätiöyliopistolain mukaisesti “toimialaan kuuluvien tieteiden ja taiteiden sekä yhteiskuntaelämän kotimaista ja kansainvälistä korkeimman tason asiantuntemusta”. Tampere3-yliopiston säätiön perustajiksi on sitoutumisensa ilmaissut poikkeuksellisen laaja ja monialainen joukko tärkeitä yhteiskunnan eri ulottuvuuksia edustavia toimijoita. Tiedeyhteisön ja perustajien halu ja pyrkimys tamperelaisen korkeakoulukokonaisuuden menestykseen ja kehittämiseen on vahva ja yhteinen.
On kuitenkin muistettava, että tieteellisen asiantuntemuksen tiukat vaatimukset puhuvat painokkaasti sen puolesta, että yliopiston hallituksen valinnassa tiedeyhteisön asettamien edustajien näkemyksillä on oltava viimeinen sana, eli nimitystoimikunnan puheenjohtajan on oltava tiedeyhteisön nimittämä.
Säätiön säännöissä ei myöskään pidä säätää tarpeettomasti sellaisista asioista, jotka kuuluvat tieteen autonomian piiriin, ja joista valittu säätiöyliopiston monijäseninen elin ja sen nimittämä hallitus voivat linjata yliopiston johtosäännössä. Tällainen yksityiskohta on sääntöluonnoksen kirjaus, että rehtori (tai nimittämänsä) toimii konsistorin puheenjohtajana.
Uusi yliopisto tarvitsee uuden, sille soveltuvan johtamisjärjestelmän. “Akateemisen hallituksen” (konsistorin), säätiöyliopiston hallituksen ja tiedekuntien välinen tehtävienjako voidaan parhaiten määritellä johtosääntötyössä kokonaisuutena.
Pelkästään lähitieteiden välillä voi olla merkittäviä eroja siinä, miten tieteellinen erinomaisuus alalla parhaiten varmistetaan ja miten sitä toteutetaan ja arvioidaan. Näin laajassa yliopistokokonaisuudessa on erityisen tärkeä varmistaa tieteellisen asiantuntemuksen vaikuttavuus johtamisjärjestelmässä. Vahvat tiedekunnat ja “akateeminen hallitus” (konsistori), jolla on oma äänensä ja oma puheenjohtajansa (kuten onkin Aallossa, provosti) on tarpeen: vain siten monitieteisen kentän monet äänet saadaan rikastuttamaan ja tarvittaessa korjaamaan mahdollisia operatiivisen johdon sokeita pisteitä.
Lopuksi: on erittäin hyvä, jos Tampere3 on nyt siirtymässä pitkään jatkuneesta epäselvästä välitilasta selkeään toteutusvaiheeseen – mutta kun luodaan uusi yliopisto, on erittäin tärkeä varmistaa, että siitä tulee autonomisen tieteenharjoittamisen kannalta ja perustuslain tarkoittamassa mielessä hyvä yliopisto.
As UTA staff representative in the Tampere 3 steering group, I have been asked to talk next week in the UTA professors’ forum event. Much is still in the air, and open, but here are some key themes that relate to this topic:
The primary goals of the university merger. There has been some unclarity how various parties (state government, university administration, students, staff, etc.) see the primary aims of this merger, but often the primary driver for starting this kind of merger processes has been economic one: consolidating education, research and services into larger units will supposedly open doors for savings. The quality reasons for improvements on the other hand are commonly expressed in terms of the “big is beautiful” model: various reports and policy statements have long claimed that there are too many Finnish universities as compared to the population size of the country (the wide geographical reach is rarely commented in these) and that there is too much fragmentation – small one/two person programs or disciplines have no “critical mass” to systematically evolve and carry out high quality research, or provide strong education. (What is clear is that the effectiveness and focus provided by smaller units is insufficiently understood in these discussions.) It now seems that Tampere 3 merger is moving forward and that it has aspects that both are related to rationalizing, as well as aspects that relate to profiling: i.e. that Tampere region takes a stronger role in some areas (and is then also expected to scale down involvement in some others). There is much need for wisdom and hearing of experts while such crucial strategic decisions are being made. Professors, teachers, other staff and students all have their important contributions to make in this process.
Innovation potential vs. realities of work. Change is always a burden, and (if my memory serves me) in UTA for example, the number of staff has already gone down from c. 2.500 to 2.000 in a few years. As there has not been a radical drop in bureaucracy (new requirements for reporting, quality controlling, etc., rather have been introduced in this period), this has meant that numerous tasks that have previously been handled by some assisting personnel, are today handled by professors and other key staff members themselves. There is no longer someone who would quickly and efficiently take care of your travel receipts: after each trip (which there are many, if you collaborate nationally and internationally, as is expected), a professor will stay late at work to do a few extra hours to scan documents, manually input all numbers and explanations of cost items into the travel system, or otherwise fill in and check working hours or budget numbers of his team’s projects into various spreadsheets and administrative databases. This takes its toll, on top of research funding (to give another example) becoming an increasingly competitive and collaborative effort, which, in turn, also means an increase in meetings of various kinds, as well as plenty of grant and plan writing, report writing and form filling work. The university staff is already overburdened, some are seriously struggling in keeping up with the various requests coming into their overflowing inboxes and shared electronic calendars, and the atmosphere towards starting yet another radical round of restructuration is therefore not exactly optimal. In UTA, there used to be over 30 discipline-based departments and a mid-layer of faculty structures on top of that, but in 2011 this was restructured into nine larger Schools, and some aspects of that change have yet not been properly processed, and continue to create their own challenges (see: http://www.uta.fi/ajankohtaista/yliopistouutiset/1010/0510/yksikkojako.pdf). Yet, that said, there is nevertheless also genuine potential to find mutually complementing counterparts in the Tampere 3 restructuration – or at least get an opportunity to fix some of the errors that were made in the previous restructuration rounds. “Change is good” mantra might sound like a joke for a tired and overworked academic staff member, but there truly is also catalysing potential and opportunities for genuine innovation when the wide range of UTA, TUT and TAMK education, research and societal collaboration activities are brought together in sensible and clever, new ways. But this sense and cleverness requires that the best expertise in understanding complex phenomena, and the true substance of research and other academic work is used and activated as this process moves forward.
Resources and promises. Much of this boils down to how the extra overhead related to the merger will be resourced and managed. Many members of staff are currently cautious, due to seeing all too well the dangers of committing to overambitious objectives with insufficient resources. On the other hand, there is also pent-up energy and need for taking the next steps and building the new university: there are highly dynamic young (and older) researchers, teachers and administrators who have witnessed the societal transformations, seen the potential for innovation, who have published research or piloted new models in their individual projects, but who have not yet been provided an opportunity to apply these lessons to wider scale in their own institution. Such best experts and research-based solutions are now in crucial demand, as the excellent opportunity potential in Tampere 3 finally starts to open up in a big way. The unique profile of Tampere 3 in societal, cultural, technical and health related research areas, as well as the strong expertise in some really interesting, collaborative and experimental work that has been carried out in Tampere means that a new and interesting university can be created that can in flexible and multidisciplinary manner tackle many of the challenges related to the future societal developments. But that creation process requires a lot of work. And when work needs to be done, both energy, enthusiasm, expertise – and money – need to come together, and be channelled in a wise manner. Let’s hope that we are lucky enough to have that wisdom in Tampere, as well as in the Finnish government.
[Our team collaborated in the Finnish Board of Education (OPH) working group in planning for the future education needs for game industry; the final report is now published.]
OPETUSHALLITUS
Tiedotusvälineille 16.9.2015 Julkaistavissa heti
Peliteollisuus tarvitsee monipuolista osaamista ja joustavaa oppimista
Suomalainen peliteollisuus tarvitsee lisää tuotteistamisen osaamista. Maailmanlaajuisilla markkinoilla tuotteiden pitää erottua hyvin, ja skaalautuvuus kohderyhmän mukaan eli kyky soveltaa samaa tuoteideaa eri kohderyhmille on tärkeää.
Eri aloille tuotettujen hyötypelien merkitys kasvaa koko ajan. Se edellyttää pelialalta hyötypelien suunnitteluosaamisen sekä pelillistämisen taitojen lisäksi kykyä hoitaa yrityksen sosiaalisia suhteita. Tällä hetkellä pelillistymisen näkökulmasta keskeisiä ovat opetus-, koulutus- ja hyvinvointialat, mutta pelien ja pelillisyyden hyödyntäjien joukko laajenee koko ajan.
Opetushallituksen toteuttamassa ennakointihankkeessa on kartoitettu peliteollisuudessa seuraavan 10– 15 vuoden aikana edellytettävää osaamista. Tulevaisuustyössä hyödynnettiin VOSE-ennakointimallia. Siinä asiantuntijaryhmä työskentelee ennakointityöpajoissa ja määrittelee alan keskeiset muutosvoimat, laatii vaihtoehtoisia skenaarioita ja johtaa niistä osaamistarpeita sekä ehdotuksia koulutuksen kehittämiseksi ammatillisessa koulutuksessa ja korkea-asteella. Ennakointiryhmä koostui usean koulutustoimikunnan edustajista sekä pelialan asiantuntijoista.
Teknologian kehityksen kannalta erityisen ajankohtaista on päälle puettaviin peleihin, sensori- ja anturiteknologiaan sekä lisättyyn todellisuuteen liittyvä osaaminen. Kehitys on kuitenkin valtavan nopeaa ja arvaamatonta. Sen takia alan ammattilaisilla täytyy olla valmius seurata ja tulkita teknologian kehityksen uusia tuulia aktiivisesti.
Kuten monilla muillakin aloilla, big datan ja data-analyytikan hyödyntäminen ovat tärkeitä myös peliteollisuudessa. Niiden avulla voidaan tunnistaa asiakkaan syvällisemmät tarpeet ja kehittää niihin yhä paremmin vastaavia tuotteita. Psykologiaa, käyttäytymistieteitä ja kuluttajatutkimusta tulisi hyödyntää pelialalla nykyistä enemmän. Asiakkaita koskevan tiedon käsittely edellyttää eettistä osaamista ja asiakaskunnan heterogeenisyys kulttuurien tuntemusta.
Peliteollisuuden työyhteisöt ovat hyvin monimuotoisia, mikä lisää monikulttuurisuuteen liittyvien taitojen merkitystä. Niiden jäseniltä edellytetään valmiuksia kehittää uudenlaisia yhteistyömuotoja eri toimijoiden välillä. Projektit koko ajan elävissä työyhteisöissä ovat nopeatempoisia, ja niissä tulee hallita ketteriin kehitysmenetelmiin perustuvia projektityökaluja. Luovan organisaation johtaminen poikkeaa perinteisestä autoritäärisestä johtamisesta.
Pelien luominen on monialaista yhteistyötä. Eri alojen opiskelijoita ja ammattilaisia tulee törmäyttää. Tähän voidaan koulutuksessa vaikuttaa esimerkiksi game jam- ja hackathlon-tyyppisten tapahtumien avulla sekä lisäämällä eri toimijoiden kesken toteutettavia projekteja. Mahdollisuutta valita sujuvasti opintoja eri aloilta ja asteilta tulee parantaa. Informaalin oppimisen merkitys pitää tunnustaa ja kehittää sen siihen uusia keinoja. Uusia toimintatapoja tulee kehittää myös oppilaitosten työelämäyhteistyöhön.
:format(webp)/cdn.vox-cdn.com/uploads/chorus_asset/file/3423214/7024888627_3257c520fd_k.0.jpg)
Worldcon 75 in Helsinki has generally been an excellent event with multiple cultures, diverse forms of art and innumerable communities of fandom coming together. However, what left bit of a bad taste to the mouth was the organizers’ decision yesterday to cancel a LARP (live action role-play), dealing with old people and dementia. The decision is highly controversial, and apparently based on some (non-Nordic) participants strongly communicating their upset at such a sensitive topic has been even allowed to be submitted in the form of a “game”, into the con program. On the other hand, same people would apparently be completely fine with Altzheimer and similar conditions being handled in form of a novel, for example.
frans goes blog 
You must be logged in to post a comment.