Himasen etiikan etsijät

Latasin flunssalukemiseksi LongPlay-jutun “Himasen etiikka” – osin uteliaisuudesta uutta julkaisuformaattia kohtaan, osin ammatillisesta kiinnostuksesta tutkimuksen tekemisen ja tutkimusrahoituksen maailmaan. Lukukokemusta sävytti tietty monitahoinen kiusaantuneisuus. Sikäli kun ymmärsin, tutkivien journalistien (Anu Silfverberg ja Johanna Vehkoo) kysymyksenasettelu suuntautui lähinnä näihin epäilyksiin: 1) Pekka Himanen ei ole oikea tutkija, 2) häneltä tilattu selonteko ei ole oikea tutkimushanke, ja 3) hankkeen rahoitusjärjestelyt eivät kestä päivänvaloa.

Tutkijakysymys on sinänsä mielenkiintoinen: mikä tekee ihmisestä “oikean tutkijan”? Jutussa eräät (ex-)kollegat yliopiston filosofian laitokselta kertovat etteivät ole valmiit hyväksymään Himasta “filosofiksi”, koska hän ei ole vuosikymmeniin toiminut akateemisen filosofian tutkimuksen kentällä. Hänellä ei ole vertaisarvioituja artikkelijulkaisuja. Monet hänen selvityksensä ovat esseistisiä kirjoituksia, joissa ei ole tieteellistä viiteapparaattia. Toisaalta Himanen itse esiintyy useiden yliopistojen professorina ja kansainvälisenä huippututkijana. Kirjoitus onnistuukin nostamaan esiin nololta vaikuttavia kysymysmerkkejä Himasen retoriikan ja itsemarkkinoinnin taustalta. Toisaalta hänen Hakkerietiikka-kirjansa (2001) esimerkiksi onnistui kääntämään (toki jo aiemmin Stephen Levyn Hackers-teoksen [1984] tyyppisistä lähteistä tunnetut) hakkerimentaliteetin periaatteet laajemmin tietoyhteiskunnan ja tietotyön ideaaleja koskeviksi luonnehdinnoiksi. Se, kuinka todellisuudesta vieraina utopioina Himasen esityksiä piti, riippui lukijasta, mutta analyyttisenä vuosituhannen vaihteen teknologiauskoon tiettyä humaania otetta tarjonneena “puheenvuorona” tuota kirjaa toki täytyy tietyllä tavalla arvostaa. Hänen johtavan 90-luvun “nettisosiologi” Manuel Castellsin kanssa tehty yhteisjulkaisunsa Suomen tietoyhteiskuntamallista (2002) sisältää myös hyviä huomioita, mutta Himasen omaa roolia siinä on vaikea arvioida (Castells on pääkirjoittaja). Tilastollisine taulukkoineen tuo kirja vaikuttaa enemmän Castellsin Informaatioaika-trilogian Suomea koskevalta jälkikirjoitukselta kuin Himasen kirjoitukselta.

Himasen kirjoituksilta voi puuttua esimerkiksi taloustieteen tai empiriaan nojaavan yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen kredibiliteettiä, mutta jos hän toisaalta kirjoittaa arvokkaista asioista tavalla joka koetaan rikastavana tai uusia näkökulmia avaavana, voinee hänen toimintaansa arvostaa akateemisen koulutuksen saaneen ajattelijan yhteiskunnallisesti vaikuttamaan pyrkivänä toimintana. Jutun valossa on kuitenkin selvää että Himanen on pyrkinyt hyödyntämään sekä konsulttityyppisen toiminnan rahoituspohjaa että mainetta professorina ja yliopistomaailmassa menestyneenä huippututkijana, mutta hänen todelliset krediittinsä jälkimmäisellä alueella ovat ohuet.

Jutusta heräävää toista kysymystä, onko Himasen johtamalta asiantuntijaryhmältä ja hänen Sofos Oy -yritykseltään tilattu 700 000 euron tutkimushanke oikeaa tutkimusta, on vaikeampi arvioida. Tutkimus on kesken. Siitä on julkaistu ensimmäinen väliraportti “Sininen kirja” (ladattavissa Valtioneuvoston sivuilta), “Suomen kestävän kasvun malli”, joka on herättänyt julkisuudessa kärkevää arvostelua. Kriitikkojen mukaan raportti on kirjoitettu huonosti (ks. Minna Lindgren Suomen Kuvalehdessä) ja siinä makrotalouden tai uusliberalismin aiheuttamaa pahoinvointia työelämässä ehdotetaan korjattavaksi kehittämällä yrityskulttuuria ja johtamista (ks. Jukka Relanderin arvio Hesarista). Tai: globaali näkökulma ja rahoitusmarkkinoiden rooli on unohdettu (ks. Matti Ylösen arvio Kepan sivuilta). Raportin talous- ja yhteiskuntatieteellinen perusta voi olla köykäistä, mutta toki kirjoituksessa on tietty humaani perusvire; Himanen nostaa “arvokkaan elämän” kehityksen päämääräksi ja haluaa edistää “välittämisen kulttuuria”, jolla siihen pyritään. Se, millaista politiikkaa selonteko osaltaan on edistämässä lienee lähinnä tutkimuksen tilanneen pääministeri Jyrki Kataisen (kok.) käsissä. Epämääräiseksi myös jää, onko hankkeen kansisivulla niminä esiintyvällä kansainvälisellä tutkimusryhmällä itse asiassa mitään konkreettista roolia itse tutkimuksen tekemisessä. Toimittajat eivät tavoita tai saa mitään vastauksia kysymyksiinsä keneltäkään. Manuel Castellsin, virallisesti siis hankkeen toisen johtajan, katoamistemppu kuulostaa jutusta luettuna suorastaan surkuhupaisalta.

Kolmas LongPlayn jutusta nouseva kysymys on selvityksen tai tutkimuksen tilaajan ja rahoitusjärjestelyjen rooli ja luonne. Tutkimuksen (alkuperäiseltä hintalapultaan miljoona euroa) 700 000 €:n rahoitus junailtiin Sitran, Tekesin ja Suomen Akatemian budjeteista. Sitra ei halunnut kommentoida rahoituskysymystä oikeastaan lainkaan, mutta Tekesin ja Akatemian johdosta yksiselitteisesti vahvistetaan että rahoituspäätös tuli suorana toimeksiantona Valtioneuvoston kansliasta, siis pääministeri Kataiselta. Akatemian hallituksen puheenjohtaja Arto Mustajoki kommentoi jutussa että “Onneksi tätä tapahtuu Suomessa harvoin.” Mitä? – “Että meille sanellaan mitä tehdään.” Akatemia sentään tiputti heille sanellun 300 000 €:n rahoitusosuuden puoleen pyydetystä. Vaikuttaakin vahvasti että kyse on tutkimuksellisia piirteitä sisältävästä, poliittisesti motivoituneesta tilausselvityksestä, jolla on jotain (PR-, strategia-, muuta käyttöarvoa) Kataiselle ja hallituksen toiminnalle. Katainen puolusti rahoitusjärjestelyä Eduskunnassa toteamalla että menettelytapa oli julkisista hankinnoista annetun lain kirjaimen mukaista. Näin ehkä voikin olla, mutta että hallituksen omia tarkoitusperiä palveleva rahoitus haluttiin junailla “tiskin alta” julkisen, ja yleensä hyvin tiukasti kontrolloidun ja kilpaillun tutkimusrahoituksen budjetista, on menettelynä kieltämättä erikoinen. On käytetty valtaa, ja vedetty mutkia suoriksi. Tekevälle sattuu?

Toivotan Pekka Himaselle menestystä jatkossakin: hienoisesta ennalta-arvattavuudesta huolimatta hänellä on usein arvokasta sanottavaa ja varmasti kontribuutioita moneen asiaan tulevaisuudessakin. Täytyy kuitenkin toivoa että pelisääntöjä selkeytetään siitä, miten konsulttityyppiset selonteot ja varsinainen tieteellinen tutkimustoiminta jatkossa toteutetaan ja rahoitetaan. Vielä rahasta: Jukka Relander muistutti jutussaan että selontekohankkeen hinnalla olisi saanut viitisentoista väitöskirjaa tai 20 vuotta tutkijan työtä. Hankkeen hintalappua perusteleva “huippututkimusretoriikka” ei jutun lukemisen jälkeen enää täysin vakuuta.

Author: frans

Professor of Information Studies and Interactive Media, esp. Digital Culture and Game Studies in the University of Tampere, Finland.

3 thoughts on “Himasen etiikan etsijät”

  1. On ollut mielenkiintoista seurata tähän aiheeseen liittyvää keskustelua. Selviä ylilyöntejäkin on ollut, Himasen työn arvostajia ja täydellisiä lyttääjiä näyttää molempia löytyvän. Tähän blogikirjoitukseenkin on tullut poikkeuksellisesti päivässä yli tuhat sivulatausta, mikä on moninkertaisesti (yleensä englanniksi kirjoittelevan) akateemikon aatoksille. Hyviä kysymyksiä esittäviä kommentti- ja blogikirjoituksia on ilmestynyt useita, tässä aiheesta kiinnostuneille esimerkiksi pari: Annikka Mutanen, http://www.tiede.fi/blog/2013/02/21/katainen-ja-himanen-nolossa-valossa/ & Tiina Raevaara, http://suomenkuvalehti.fi/blogit/tarinoita-tieteesta/konsultti-himanen

    (Sosiaalisen median nykyistä luonnetta puolestaan luonnehtii se, että esimerkiksi tähän kirjoitukseen tulleet kommentit ovat hajallaan Twitterissä, Facebookissa eri ihmisten uutisvirrassa, Google+-palvelussa jne. – niistä ei siis saa tätä blogia seuraamalla mitään tietoa.)

Leave a Reply

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s