Nörttiydestä

[In Finnish, about being a nerd] Nörttien julkinen kuva on parhaimmillaankin ristiriitainen. Suomalaiseen kulttuuriin on liitetty hiljaisuuden ja tietyn epäsosiaalisuuden sietokykyä, ja voikin olla että kirjoihin, eksoottisiin harrastuksiin ja tietotekniikkaan syventyminen saa nörttinuoren elämässä näkyvämpiä vastareaktioita esimerkiksi Yhdysvalloissa, missä sosiaalista suosiota ja suhdeverkostoja tunnutaan painottavan paljon. 80-luvulla, ensimmäisen tietokonebuumin aikoihin uutta tekniikkaa taitavasti käytelleitä nuoria noteerattiin ainakin mediassa tietyllä ihmettelyn ja ihailun sekaisella uteliaisuudella. Pelit, scifi, fantasia ja tietotekniikka eivät nykypäivän Suomessa vaikuta olevan mikään automaattinen kauhistelun tai kummastelun kohde; ehkä demoskenestä nousseet peli- ja it-firmat ovat puhtaalla rahallisella menestyksellään jotenkin luoneet sädekehää myös nörttien elämäntyylien ja mielenkiinnon kohteiden ympärille?

Silti, yksinäisyys ja masennus ovat usein perinteisiin nörttiharrastuksiin syventyneiden nuorten seuralaisina. Koululaisten sosiaalisen kompetenssin ja yksinäisyyden kokemusten aihepiiristä väitellyt Niina Junttila on kertonut että pojista 10-11 prosenttia kokee ahdistavaa yksinäisyyttä. Internet ja pelit voivat tarjota toiselle nuorelle myönteisen ja voimaannuttavan, toiselle yksinäisyyttä ja ahdistusta pahentavan elementin elämään – nörttiyden kokokuvaan mahtuu runsaasti erilaisia muotoja ja sävyjä, yksinkertaistavaa niputtamista kannattaa varoa.

80- ja 90-luvuilta lähtien on noussut myös nörtti- tai geek-identiteettiä kapinallisesti juhlistava vastadiskurssi, missä intellektuellit harrastukset, paksut silmälasit ja kankeat kauluspaidat nostetaan suorastaan muoti-ikoneiksi. Yhdysvalloissa julkaistiin jo 1984 klassinen nörttien kosto -komedia, Revenge of the Nerds, joka on saavuttanut pienimuotoisen kulttistatuksen. Tosielämän it-nörttien menestystarinat yhteen koonnut dokumentti Triumph of the Nerds (1996) viittasi jo nimellään aiempaan teinikomediaan. Erilaisten nuorten elämä on silti usein sietämättömän raskasta, eikä urallaan menestyneiden bittinikkarien esimerkit jaksa innostaa kaikkia.

Sosiaalisella medialla voi olla oma myönteinen roolinsa keskustelun herättäjänä ja vaihtoehtoisten näkökulmien tarjoajana. Hyvä esimerkki on seksuaalivähemmistöihin kuuluvien nuorten vainoamista ja itsemurhia vastaan kampanjoiva “It Gets Better” -projekti, joka nostaa esiin myönteisiä tarinoita oman paikkansa ja omanarvon tunnon tavoittamisesta. Suomessakin oli aikoinaan Irti Elämästä ry., jonka pyrkimyksenä oli huumorilla auttaa nörttinuoria irtautumaan ulkopuolisen hyväksynnän tavoittelusta ja liputtaa “ei elämää” -tyyppisten, enemmän introverttisten ihmisten elämään soveltuvien elämänsisältöjen puolesta. Jotakuta voivat auttaa vaikkapa Susan Cainin Quiet-kirjan kuvaukset sisäänpäin kääntyneiden ihmisten sulkeutuneisuuteen kätkeytyvistä voimavaroista.
Osittaisena inspiraationa tämän blogikirjoituksen laatimiseen olivat ohjelmistoyrittäjä, kirjailija Paul Grahamin pitkä verkkoessee “Why Nerds Are Unpopular” (Miksi nörtit ovat epäsuosittuja), missä hän korostaa että menestyäkseen (amerikkalaisen) koululaitoksen raadollisessa sosiaalisessa suosiokilpailussa joutuu uhraamaan niin paljon muuta, että fiksut nuoret menestyvät parhaiten elämässään kun eivät edes yritä lähteä mukaan moiseen. Toisaalta olen lueskellut viime aikoina myös monia erilaisia suomalaisen blogosfäärin tarinoita, missä yksinäisyyteen liittyy usein niin myönteisiä ja omaa identiteettiä määrittäviä piirteitä, että toisaalta mielenterveysongelmia ja syrjäytymistä. Mitään yhtä neuvoa tai “ratkaisua” nörttinuoren haasteisiin onkin mahdotonta lähteä tarjoamaan. Näin keski-ikäisenä, “professorinörttinä”, puolisona ja kolmen pienen pojan isänä toivoisi kuitenkin että näitä erilaisia tarinoita, ääniä, tulkintoja ja viestejä erilaisuuden samanlaisuudesta, elämän mielekkyyden ja yhteyden kokemusten löytämisestä pidettäisiin esillä – niin täällä internetissä, kuin mahdollisimman monessa muussakin yhteydessä.