gamestudies – frans goes blog

Eilen Turussa Avoimen tieteen syyspäivillä Pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikölle myönnettiin Avoimuuden edistäjät -palkinto 2021: https://avointiede.fi/fi/ajankohtaista/avoimen-tieteen-palkinnonsaajat-2021

Tässä on lyhyt kiitospuheeni tilaisuudessa: Haluan Pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikön puolesta lämpimästi kiittää saamastamme tunnustuksesta!

Meille Pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikön tutkijoille tieteen avoimuus on itseisarvo. Kyse on sekä pyrkimyksestä tuoda tekemämme tutkimustyö mahdollisimman laajasti saataville ja tunnetuksi, myös eettisestä valinnasta: haluamme edistää tieteen tasa-arvoa, madaltaa raja-aitoja ja sitoutua laaja-alaiseen yhteistyöhön.

Umpiossa tai kapean tiede-eliitin piirissä pysyttäytyminen ei sovellu pelikulttuurien tutkimuksen tekijöille siksikään, että tekemämme tutkimus on jatkuvassa tiiviissä vuoropuhelussa ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Tutkimme ajankohtaisia ja moniulotteisia ilmiöitä ja pyrimme ymmärtämään niitä merkityksiä, mitä liittyy peleihin, pelaamiseen (tai pelaamatta jättämiseen), pelien luomiseen, tuottamiseen, seuraamiseen ja niiden ympärille kehittyneisiin moninaisiin ilmiöihin – eri ihmisryhmille, eri aikoina ja erilaisissa kulttuurisissa konteksteissa.

Huippuyksikön strategiassa pyritään löytämään oikeat tavat julkaista ja vuorovaikuttaa aina kunkin tutkimuksen ja tarkasteltavan ilmiön erityispiirteistä lähtien. Avoimuus on meille myös moninaisuutta ja erilaisuuden kunnioittamista. Tuemme esimerkiksi uusissa tutkimuskanavissa julkaisemista, sekä englannin lisäksi myös esimerkiksi suomenkielistä tieteen tekemistä – vertaisarvioitu Pelitutkimuksen vuosikirja on syntynyt huippuyksikön tutkijoiden aloitteesta ja on edelleen meidän toimittamanamme ainoa suomenkielinen pelitutkimuksen tiedejulkaisu. Yhdessä nämä erilaiset toimet edistävät bibliodiversiteettiä: monikanavaista ja monimuotoista julkaisukulttuuria, missä kullekin osatutkimukselle ja julkaisulle pyritään tunnistamaan sille paras yleisö, ja oikea, spesifi julkaisukanava.

Julkaisujen avoimuuden lisäksi strategiamme siis kattaa myös pyrkimykset avata tutkimusaineistoja ja dataa mahdollisimman laajalti hyödynnettäväksi, sekä suuren joukon erilaisia kumppanuuksia ja tapahtumia, joiden avulla tähtäämme entistä vaikuttavampaan, avoimempaan ja relevantimpaan tutkimukseen. Olemme esimerkiksi vuodesta 2009 lähtien säännöllisesti toteuttaneet kansallisen Pelaajabarometri-tutkimuksen, jonka perusteella olemme voineet julkaista avoimesti perustietoa siitä, kuka pelaa, mitä pelaa, kuinka paljon – kaikki sellaista tietoa, jota on aktiivisesti hyödynnetty pelillistyvästä yhteiskunnasta käydyssä julkisessa keskustelussa, mediassa, ja esimerkiksi pelejä koskevan mediakasvatuksen linjauksia pohdittaessa.

On hyvä nostaa esiin yhteistyön merkitys tälle työlle. Kansainvälisen tiedeyhteisön lisäksi tärkeitä kumppaneita löytyy kotimaasta, esimerkiksi useiden tahojen yhteistyönä ja joukkorahoituksen tuella perustetusta Suomen pelimuseosta. Tässä yhteydessä kuuluu lausua kiitos myös kaikille näille toimijoille: tutkijoillemme, opiskelijoille – koko suomalaiselle pelikulttuuriyhteisölle!

Nyt meille myönnetty tunnustus toivottavasti tekee pelikulttuurien tutkimusta entistä laajemmin tunnetuksi, ja tarjoaa meille lisää mahdollisuuksia edistää tieteen, kulttuurin ja yhteiskunnan avoimuutta ja tasa-arvoa. Kiitokset!

Lisätietoja / more in English:

The Centre of Excellence in Game Culture Studies has received the Advancers of Open Science 2021 award

Critical Evaluation of Game Studies: Bart Simon

The Critical Evaluation of Game Studies seminar closed today, leaving a full house of tired but intellectually stimulated games scholars to debate and reflect on the outcomes and overall synthesis of the varied papers and discussions. One of the threads of the discussion concerned the identity and character of Game Studies (or “game studies”, or: games research? Or: ludology, even?) In his keynote, Espen Aarseth talked about Game Studies as a field, and argued (with explicit comment against my earlier published views) that a “discipline” is something that he particularly does not want to see Game Studies developing into.

This particular, anti-disciplinary view can in a way be grounded on the existing polyphony in this field: there has not emerged any single, unified school of thought that would encompass everything that is going around games and play in academia. On the other hand, one could also – again following Espen – argue that a discipline that produces its own undergraduates as well as postgraduates would need a more solid methodological basis, and also more established work market to guarantee the employment of such “native graduates”. (Sebastian Deterding had an interesting analysis and proposal in his paper, suggesting that since there are not much guarantees of employment, or not so many well-established publication venues in the “core” areas of Game Studies, people are escaping back to more established academic fields, such as HCI or Communication Studies, which have already opened up for games related research, and provide more institutional work opportunities – and that Game Studies should merge with Design Research so that it would have better opportunities for survival.) Or, one could follow Bart Simon who in his speech talked about the “unseriousness” inherent in games and play as an object of study, and go against the instrumentalization and reification of disciplinary knowledge by principle.

While I see the point of all these, well-grounded arguments, I just want to emphasize again that Game Studies needs both dimensions and movements: both the elements that pull people towards each other and focus at organizing the knowledge production and educational activities in Game Studies into some, hopefully rather unified wholes, as well as more interdisciplinary elements that fertilize and stimulate the growth of new approaches and innovations – both within Game Studies, as well as in other fields of learning. While there is enough anarchist in most game scholars today to make us stand up and go against any attempt at governance or “central control” in this daring, iconoclastic intellectual project that has been set into motion, it is also important, I think, to carry enough responsibility to aim at positive conditions for such project, and sometimes this will also require setting up “disciplinary versions” of the fast-moving research field, so that it can engage with various academic institutions and neighbouring disciplines at even terms. While such “freeze frame” simplifications of the field probably always do some violence to the plurality, coverage and dynamism of Game Studies, they are probably necessary illusions that we also need. Textbooks, lectures and articles are all good places to construct such, identity creating moments of Game Studies, as well as for deconstructing and questioning them. After the seminar, I think that the deconstructionist momentum is currently stronger than the constructivist one, but it just may be my impression.

In any case, I came out of the seminar invigorated and energized, believing even more that before to the need and enormous potential Game Studies has to offer, not only to academia, but also to the surrounding society. If we do not try to fit together and negotiate the multiple aspects that complicate the superficial, commonplace perceptions of what games are, or what game playing means, who is going to do that? Also, I do not think that the other academic disciplines that I know about are that much more unified, or less polyphonic than Game Studies is, actually. As years and decades go past, academics tend to question the truths of their fields from multiple angles, and come up with dozens of different, mutually competing and incompatible theories and approaches into their fields of inquiry. And that is a very good thing. Long live Game Studies, one and many!